Vapaussotaan lähteneiden muistomerkki

*(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää lämpimästi, mutta vakavasti. Hän elehtii kädellään kohti monumenttia.)* Katsokaapa tätä. Pysähdytään hetkeksi. Tunnetteko te tämän ilmassa leijuvan painon? Täällä, tämän kiven äärellä, aika tuntuu hieman hidastuvan. Kun katsomme tätä muistomerkkiä, me emme katso vain graniittia ja kaiverruksia, vaan me katsomme suoraan sisään suomalaiseen sielunmaisemaan. Kuvitelkaa itsenne hetkeksi sata vuotta taaksepäin: on kylmä, kenties kevättalven pakkanen puree poskiin, ja ympärillä vallitsee epävarmuus, jollaista me emme nykyään enää tunne. Täällä on seitu, jossa nuoruuden into ja pelko kohtasivat. Tässä kohdassa on seisoneet miehet, jotka lähtivät kotoaan tietämättä, palaavatko he koskaan takaisin, tai mitä heidän taistelunsa lopulta merkitsisi meille kaikille. Mennään nyt syvemmälle siihen, mitä täällä oikeasti tapahtui. Vuosi 1918 oli Suomen historian yksi raastavimmista ajoista. Vapaussota ei ollut vain sota ulkopuolista vihollista vastaan, vaan se oli traaginen veljesten välinen taistelu, joka repi perheitä ja kyliä kahtia. Tämä muistomerkki on pystytetty niille, jotka nousivat riveihin ja marssivat kohti tuntematonta. Se symboloi sitä valtavaa kansallista heräämistä, mutta myös sitä hinta, joka riippui jokaisesta yksittäisestä nuoresta miehestä. Kun katsotte näitä nimiä tai symboliikkaa, muistakaa, että he olivat tavallisia poikia – torppareita, opiskelijoita, metsämiesten lapsia. He eivät olleet sotilaita syntyessään, vaan heistä tehtiin sellaisia maailmanpoliittisen myllerryksen ja sisäisen hätätilan myötä. He lähtivät täältä uskoen vapauteen, vaikka vapauden hinta oli tuolloin verinen ja jakava. Mutta tiedätteksikö te, että jokaisen muistomerkin ympärillä liikkuu myös tarinoita, joita ei kirjoiteta historiankirjoihin? Paikalliset kertoivat pitkään, että tietyissä olosuhteissa, erityisesti sumuisina syysaamuina, täällä voi kuulla vaimeaa marssirummun kuminaa tai kaukaisia huutoja, jotka katoavat tuuleen. Se on tietysti kansanperinnettä, mutta se kertoo jostain syvemmästä: siitä, ettei tämä paikka ole koskaan täysin hiljentynyt. On sanottu, että monet lähtijöistä jättivät tänne, kiven juurelle tai läheiseen puuhun, pieniä merkkejä tai viestejä rakkaimmilleen, jos he eivät palaisi. Jotkut uskovat, että osa näistä salaisuuksista on edelleen täällä, hautautuneena maahan tai kaiverrettuna näkymättömiin, odottamassa sitä, että joku pysähtyisi oikeasti kuuntelemaan. Nyt, kun olemme seisoneet tässä hetken, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Mitä te tekisitte, jos teidän pitäisi tänään jättää kaikki tuttu taaksenne ja lähteä tuntemattomaan vakaumuksenne vuoksi? Tämä muistomerkki ei ole vain menneisyyden jäänne, vaan se on peili, joka kysyy meiltä tänä päivänä: mikä on meille vapauden arvo? Olkaa hyvä ja ottakaa hetki itsellenne, kävelkää rauhassa kiven ympäri ja tuntekaa sen kylmyys kämmenessänne. Kun jatkamme matkaamme, kannattekaa tätä hiljaisuutta mukananne. Se on kaikkein arvokkain asia, jonka tältä paikalta voi saada. Olkaa hyvä, tulkaa sitten, niin siirrytään kohti seuraavaa pysäkkiä.