Leikkipuisto Munkki

(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston reunalle, ottaa rennosti asennon ja viittaa kädellään ympäröivää vehreyttä.) Katsokaas ympärillenne. Täällä me ollaan, Leikkipuisto Munkissa. Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti lasten nauru ja värikkäät kiipeilytelineet, mutta jos me pysähdytään hetkeksi ja kuunnellaan tuota tuulenvirettä puiden lehvissä, niin täällä alkaa tuntua jokin aivan muu. Tää alue ei oo vaan hiekkalaatikko ja liukumäki, vaan se on kuin pieni saareke, jossa kaupungin kiire pysähtyy. Tää vehreys, nää vanhat puut ja tuo tietty rauha... ne kätkevät sisäänsä kerroksia, joita ei ensisilmäyksellä huomaa. Onneksi meillä on aikaa, niin me voidaan sukeltaa pintaa syvemmälle ja katsoa, mitä tää maa on meille yrittänyt kertoa vuosikymmenten saatossa. Kun me puhutaan Munkin alueesta, me puhutaan paikasta, jossa Helsinki on kohdannut luonnon ja uskonnon hyvin erityisellä tavalla. Tää koko seutu on historian havinaa täynnä. Alueen nimi itsessään viittaa munkkeihin, ja vaikka me ei ehkä näe täällä nyt suuria luostareita, niin tuo henkinen perintö ja eristäytyneisyyden kaipuu on jäänyt elämään tähän maastoon. Ennen kuin tääle nousi kaupunkia ja leikkipuistoja, täällä vallitsi villimpi luonto ja maaseutumaisuus. Täällä on kuljettu polkuja, joita pitkin on viety tavaroita ja uutisia, ja tää maa on nähnyt, miten Helsinki on laajentunut ja muuttunut pikkuhiljaa. Tää puisto on tavallaan kuin aikakapseli. Se on säilyttänyt palasen sitä alkuperäistä luontoa, joka ympäröi kaupunkia ennen kuin betoni ja asfaltti ottivat vallan. Se on muistutus ajasta, jolloin ihminen eli enemmän vuodenaikojen ja metsän rytmissä. Mutta tiedätteksä, jokaisessa tällaisessa paikassa on jokin salaisuus, jota ei kirjoiteta virallisiin opaskirjoihin. Täällä Munkissa on liikkunut tarinoita siitä, että näiden vanhojen puiden juuristoissa ja maan alla kulkevissa puroissa asuu jotain sellaista, mitä ei voi selittää pelkällä tieteellä. Jotkut sanovat, että täällä on vanhoja energialinjoja tai kenties muistoja niistä hiljaisuuden harjoittajista, jotka täällä aikoinaan vaelsivat. On sanottu, että jos täällä pysähtyy täysin hiljaiseksi hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisia kuorolauluja tai nähdä vilaukselta hahmoja, jotka eivät kuulu tähän vuosisataan. Se on tietysti enemmän myyttiä kuin faktaa, mutta eikö se juuri tee paikasta elävän? Se antaa tälle luonnolle sielun ja tekee tavallisesta leikkipuistosta mystisen kohteen. Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne ja katsotte noita lapsia leikkimässä, miettikää sitä, miten monta sukupolvea on täällä jo kulkenut ja miten monta tarinaa tää maa on nielaissut. Mä haastan teidät katsomaan puiston puita ei vain puina, vaan historian todistajina. Etsikää se kohta, jossa tunnettaan kaikkein raukeimmalta, ja kysykää itseltänne, kuka täällä seisoi sata vuotta sitten. Kiitos, kun kuljitte mun mukana tällä pienellä retkellä menneisyyteen. Nyt on aika antaa luonnon puhua ja nauttia tästä hetkestä. Olkaa hyvät, tutkikaa puistoa rauhassa!