Sodassa 1939–44 kadonneiden muistolle

*(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ryhmää rauhallisesti. Äänensävy on kunnioittava, mutta lämmin.)* Katsokaa tätä paikkaa. Tuntuuko teistä, miten ilma täällä on erilaista? Vaikka ympärillämme kuuluu kaupungin häly ja arjen kiire, täällä, tämän muistomerkin äärellä, on kuin aika olisi pysähtynyt. Se on se hiljaisuus, jota kutsutaan kunnioitukseksi. Me seisomme nyt paikassa, joka ei ole tarkoitettu vain kiveen hakatuiksi nimiksi tai päivämääriksi, vaan se on ankkuri. Ankkuri niille tuhansille perheille, jotka jäivät odottamaan oveen, mutta joiden rakkaat eivät koskaan palanneet. Kun katsotte näitä pintoja, älkää nähneet vain monumenttia, vaan näkykää ne tyhjät tuolit keittiön pöydän ääressä ja ne kirjeet, joita ei koskaan lähetetty. Täällä asuu kaipuu, joka ei ole koskaan täysin sammunut. Jos menemme syvemmälle historian hämäryyteen, meidän on ymmärrettävä, mitä Sodissa 1939–44 tarkoitettiin sanalla kadonnut. Se ei tarkoittanut vain kuolemaa, vaan jotain paljon raastavampaa: epätietoisuutta. Talvisodan lumen peittämät korvet ja Jatkosodan polttavat metsät nielivät miehiä, joiden kohtalosta ei tiedetty mitään. Moni katosi hyökkäyksissä, monet joutuivat vangeiksi tai jäivät yksin vihollislinjojen taakse. Kun sota päättyi, monia ei löydetty, tai heidät löydettiin vasta vuosia myöhemmin nimettöminä. Ajatkaa niihin äiteihin ja vaimoihin, jotka elivät vuosikymmeniä siinä tuskallisessa välitilassa, missä toivo ja suru taistelivat keskenään. He eivät voineet surra kunnolla, koska ei ollut hautaa, jolle viedä kukkia. Tämä paikka on heidän yhteinen hautansa, tässä kaupungissa sijaitseva henkinen leposija niille, joiden ruumis jäi jonnekin kaukaiselle rintamalle tai tuntemattomaan maaperään. Tähän liittyy myös tietty hiljainen myytti, sellainen, jota ei kirjoiteta historian oppikirjoihin. Sanotaan, että täällä, näiden muistojen äärellä, raja nykyhetken ja menneisyyden välillä on ohuempi. Monet kertovat tunteneensa täällä selkänsä takana läsnäoloa tai kuulleensa vaimeaa kuiskausta, kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta. Ehkä se on vain mielikuvitusta, mutta historian harrastajana uskon, että paikat, joihin on ladattu näin paljon keskeneräistä surua ja sanomatonta hyvästiä, säilyttävät energian. Se on kuin näkymätön kudos, joka sitoo meidät niihin nuoriin miehiin, jotka täällä, tai jossain muualla, jäivät historiaan. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista; se kertoo siitä, ettei kukaan ole todella kadonnut, niin kauan kuin on joku, joka muistaa heidät. Nyt kun me seisomme tässä, haluan teitä pyytämään yhtä asiaa. Älkää vain kävelkö tämän ohi seuraavalla kerralla. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja miettikää, mitä vapaus oikeasti maksaa. Meidän nykyinen maailmamme, tämä rauha, jota pidämme itsestäänselvyytenä, on rakennettu juuri näiden kadonneiden uhrauksille. Se on hinta, jota he maksivat, jotta me voisimme kulkea täällä vapaasti. Kun me poistumme tästä paikasta, viedään tämä hiljaisuus ja tämä oppi mukanamme. Muistetaan, että historian tärkeimmät tarinat eivät ole niissä, jotka voittivat tai hallitsivat, vaan niissä, jotka antoivat kaikkensa ja jäivät varjoihin. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani.