Sodassa 1939–44 kadonneiden muistolle

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, antaa ryhmän hiljentyä hetkeksi ja katsoo ympärilleen ennen kuin aloittaa rauhallisella, mutta vakuuttavalla äänellä.) Katsokaa tätä paikkaa. Täällä ilma tuntuu aina hieman raskaammalta, eikö vain? Se ei johdu vain säästä, vaan siitä, mitä tämä maa kantaa sisällään. Me seisomme nyt kohdassa, joka on enemmän kuin vain kiveä ja pronssia; tämä on kansallinen kaipauksen ja hiljaisuuden piste. Kun katsotte näitä nimiä tai tätä tyhjyyttä, jota muistomerkki edustaa, muistakaa, että jokainen merkintä on yksi katkenut elämänlanka. Se on poika, joka ei palannut kotiin, isä, josta tuli vain kaukainen muisto, tai rakastettu, jonka kohtalo jäi ikuisesti kysymysmerkiksi. Täällä me emme puhu suurista strategioista tai kenraalien kartoista, vaan me puhumme siitä, mitä tapahtuu, kun sota vie ihmisen niin syvälle, ettei häntä löydetä. Mennään nyt hetkeksi taaksepäin, vuosiin 1939–1944. Se oli aikaa, jolloin Suomi joutui äärimmäiseen koetukseen. Talvisodan lumiset metsät ja Jatkosodan polttavat kesät jättivät jälkensä ei vain maastoon, vaan ihmisielämiin. Sodassa kadonneet eivät olleet vain tilastoja, vaan he olivat osa meidän yhteistä kudostamme. Kuvitelkaa se hetki, kun kirje rintamalta lakkaa tulemasta. Se hiljaisuus oli kamalampaa kuin pahat uutiset. Kun sotilas merkittiin kadonneeksi, se tarkoitti, ettei perhe saanut hautaa, johon laskea kukkia, eikä vastausta kysymykseen: missä hän on? Monet heistä jäivät syvälle korpiin, jäätyivät lumen alle tai hukkuiin kylmiin vesiin. He jäivät osa tätä maata, osa sitä hiljaista metsää, joka ympäröi meitä. Tämä muistomerkki on rakennettu juuri siksi, että heillä olisi paikka, jossa heidän nimensä ja muistonsa asuvat, vaikka ruumis jäi löytymättä. Tähän paikkaan liittyy myös tiettyä mystiikkaa ja salaisuutta, jota ei kirjoiteta historiankirjoihin. Monissa näistä kadonneiden tarinoissa on mukana ripaus paikallisia legendoja. On kerrottu tarinoita vartijoista, jotka näkyvät sumuisina aamuina, tai kaukaisista huudoista, jotka kuuluvat vain niille, jotka osaavat kuunnella. Mutta suurin salaisuus on itse asiassa se valtava, sanaton suru, joka kietoutui näiden perheiden ympärille. Se oli surua, jota ei voinut prosessoida, koska ei ollut lopullisuutta. Se oli ikuista odotusta. Täällä, tämän muistomerkin äärellä, tuo odotus saa vihdoin levon. Se on kuin yhteinen huokaus, joka on pidetty sisällä vuosikymmenien ajan. Me emme tiedä tarkalleen, mitä jokaiselle tapahtui, mutta juuri se tuntematon tekee tästä paikasta niin voimakkaasti latautuneen. Kun me nyt jatkamme matkaamme, pyydän teitä viemään tämän tunnelman mukananne. Älkää ajatelko tätä vain historian oppituntina, vaan miettikaa sitä ihmisyyttä, joka on tässä läsnä. Kun katsotte ympärillenne, huomaatte, että luonto on ottanut takaisin sen, mikä sille kuului, mutta muisto elää meissä. Pysähtykää vielä hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa tuulta. Se kantaa mukanaan tuhansia tarinoita, jotka eivät koskaan päässeet loppuun. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani tänään. Nyt me suunnataan eteenpäin, mutta jätetään osa sydämistämme tänne, näiden hiljaisten sankariden luokse.