Sotavankeudessa 1939–45 kuolleiden suomalaisten sotilaiden muistolle

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, antaa ryhmän hiljentyä hetkeksi ja katsoo ympärilleen ennen kuin aloittaa rauhallisella, mutta painokkaalla äänellä.) Tervetuloa. Pysähdytäänpä hetkeksi tässä. Kun katsotte tätä paikkaa, älkää katsoko vain kiveä ja pronssia, vaan yrittäkää tuntea sen hiljaisuuden, joka tähän kietoutuu. Täällä ilma tuntuu aina vähän raskaammalta, eikö vain? Se on kunnioituksen ja surun painoa. Me seisomme nyt niiden miesten muistolla, jotka eivät koskaan palanneet kotiin – ei taistelukentältä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta ja yksinäisemmästä. Kuvitelkaa hetkeksi se hetki, kun sotilas tajuaa, ettei hän ole enää taistelija, vaan vanki. Se on se hetki, kun maailma kapenee kalterien, piikkalangan ja jatkuvan nälän mittaiseksi. Täällä meidän on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä se tarkoittaa olla hylätty maailman laidalle? Jos menemme historian syvään päätyyn, meidän on mentävä vuosiin 1939–45. Se oli aikaa, jolloin Suomi joutui kirjaimellisesti eloonjäämistaisteluun. Mutta kun puhutaan sotavankeudesta, puhutaan usein vain numeroista. Tuhannet suomalaiset päätyivät Neuvostoliiton vankileireille, joista monet sijaitsivat syvällä Siperiassa tai kaukaisissa gulageissa. Se ei ollut vain vankeutta, se oli hidas murentuminen. Miesten piti selviytyä äärimmäisessä pakkasessa, nälkäännystettyinä, tehden raskasta pakkotyötä vain pienen palan leipää vastaan. Monet heistä olivat nuoria poikia, jotka kaipasivat äitinsä keittoa ja kotikylänsä metsien tuoksua, mutta heidän ympärillään oli vain harmaata betonia ja loputon lumi. Se oli psyykkistä ja fyysistä kidutusta, jossa jokainen päivä oli voitto, mutta jokainen yö oli taistelu kuolemaa vastaan. Tähän vankeuteen liittyy myös tietty salaisuus, sellainen hiljainen myytti, joka vaikeni Suomessa vuosikymmeniä. Kun vankeudesta selvinneet lopulta palasivat kotiin, he eivät usein kertoneet mitään. He kantoivat mukanaan näkymätöntä arpea, sellaista traumaa, jolle ei ollut tuolloin sanoja. He eivät halunneet kuormittaa läheisiään tai he eivät vain kyenneet selittämään sitä kauhua, jota olivat nähneet. Syntyi eräänlainen yhteinen sopimus vaieta. Meidän sukupolvissamme tämä hiljaisuus muuttui legendaksi kärsivällisyydestä ja kestävyydestä, mutta todellisuudessa se oli syvää surua niistä tovereista, jotka jäivät taakse tuntemattomiin massahautoihin. He eivät kuolleet sankarina rintamalla, vaan hitaasti, yksin, tuntemattomassa maassa. Nyt, kun katsotte tätä muistomerkkiä uudelleen, älkää näkikö vain menneisyyttä. Katsokaa sitä muistutuksena siitä, kuinka hauras ihmishenki on ja kuinka arvokasta vapaus on. Tämä paikka on olemassa siksi, ettei se hiljaisuus saisi voittaa. Se on lupaus siitä, että vaikka he kuolivat kaukana kotoa, heidät on lopulta tuotu takaisin tänne, meidän muistomme kautta. Kiitos, että kuljitte tämän hetken kanssani. Voitte nyt viettää hetken omassa rauhassanne, ennen kuin jatkamme matkaamme eteenpäin kaupungin sykkeeseen.