Sotavankeudessa 1939–45 kuolleiden suomalaisten sotilaiden muistolle

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, antaa ryhmän hiljentyä hetkeksi ja laskee äänensä rauhalliseksi, mutta painokkaaksi.) Pysähdytäänpä tässä hetkeksi. Katsokaa tätä paikkaa. Onko teillä sellainen tunne, että täällä ilma on jotenkin tiheämpää, painavampaa? Se ei ole vain kuvitelmaa. Me seisomme nyt kohdassa, jossa historian hiljaisuus huutaa. Tämä ei ole vain kiviä ja pronssia, vaan se on portti maailmaan, josta monet meistä haluaisi unohtaa, mutta jota meidän on pakko muistaa. Kun katsotte näitä nimiä tai tätä muistomerkin muotoa, älkää nähneet vain sotilaita, vaan poikia, isiä ja veljiä, joiden tie päättyi kaukana kotoa, kaukana tutuista metsistä ja järvistä. Täällä, tässä hiljaisuudessa, kohtaa Suomen kansakunnan syvin suru ja se valtava yksinäisyys, jota sotavankeus tarkoittaa. Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä, mitä tapahtui vuosien 1939 ja 1945 välillä. Kun Suomi joutui sodan pyörteisiin, tuhansia miehiä päätyi Neuvostoliiton vankeuteen. Se ei ollut vain vankeutta, se oli brutaali selviytymistaistelu. Kuvitelkaa itsenne vieraaseen maailmaan, missä kieli on tuntematon, ruoka on vain nälän lievitystä ja kylmyys puree luuhun asti. Monet heistä joutuivat niin kutsuttuihin Gulageihin, pakkotyöleireille, joissa ihminen oli vain numero ja työvoimaa. He rakensivat teitä ja kaivoivat kanavia jäässä, samalla kun heidän mielensä vaelsi kotona odottavien luo. Se oli hidas, raastava kulutus. Kuolema ei tullut aina äkillisesti, vaan se hiipi nälän, tautien ja uupumuksen myötä. Tuhannet eivät koskaan palanneet, ja heidän hautansa jäivät nimettömiksi, syrjäisiksi ja kaukaisiksi, itäisen taivaan alle. Tähän liittyy myös tietty salaisuus, sellainen hiljaisuuden kulttuuri, joka vallitsi sodan jälkeen. Palanneet vankeja eivät useinkaan puhuneet kokemuksistaan. Se oli traumaa, jota ei osattu käsitellä, ja häpeää, jota ei pitänyt näyttää. He kantoivat vankeuden arpia sielussaan loppuelämänsä. Syntyi myyttejä ja tarinoita kadonneista joukoista, jotka kenties elivät vieläkin jossain kaukana Siperian erämaissa. Tämä epätietoisuus oli oma helvettinsä omaisille. Oikein tarkkaan ei tiedetty, missä kukin oli kuollut tai mihin hänet oli haudattu. Siksi nämä muistomerkit ovat niin tärkeitä. Ne eivät ole vain kunnianosoituksia, vaan ne ovat symbolisia hautoja niille, joilla ei ollut sellaista kotiin paluuta. Ne ovat vastaus sille kysymykselle, jota ei saanut esittää ääneen. Nyt, kun katsotte tätä muistomerkkiä uudestaan, älkää miettikö vain numeroita tai vuosilukuja. Mietikää sitä viimeistä ajatusta, joka miehen mielessä oli, kun hän katsoi kaukaisuuteen ja kaipasi kotiin. Meidän tehtävämme on pitää heidän muistonsa elossa, jotta tämä tragedia ei toistuisi. Se on hinta, joka maksettiin vapaudestamme. Toivon, että vietätte tässä vielä hetken omassa rauhassanne, ennen kuin jatkamme matkaamme. Antakaa hiljaisuuden puhua. Kiitos, kun kuljette kanssani tämän raskaan, mutta tärkeän polun.