Haksunmäki

Tervetuloa tänne Haksunmäelle. Pysähdytäänpä hetkeksi ja vedetään keuhkot täyteen tätä raikasta, männynneulasille ja kostealle sammalle tuoksuvaa ilmaa. Kuuntelepa, miten tuuli suhisee puiden latvoissa. Tämä ei ole mikä tahansa metsäinen kukkula, vaan paikka, jossa luonto ja menneisyys kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka pystyy aistimaan melkein iholla. Olen toiminut oppaana jo kymmenen vuotta, mutta aina kun nousen tänne Haksunmäen laelle, koen saman rauhoittavan ja hieman arvoituksellisen tunnelman. Katso tuonne alas, missä puunrungot ryhdikkäinä kehystävät näkymää. Seisot juuri nyt ikivanhan kallioperän päällä, paikassa, joka on todistanut sukupolvien vaihtumisen ja ajan hitaan, mutta pysäyttämättömän kulun. Täällä ihminen tuntee itsensä pieneneksi, mutta samalla osaksi jotain suurempaa. Sukelletaanpa hieman syvemmälle historiaan. Jos matkustaisimme ajassa taaksepäin noin kymmenentuhatta vuotta, tämä koko alue oli valtavan jäämassan peitossa. Mannerjäätikön sulaessa ja vetäytyessä se muovasi Haksunmäen jyrkät rinteet ja hioi sen kalliot laajoiksi, sileiksi pinnoiksi. Kun vesimassat vähitellen väistyivät maankohoamisen myötä, Haksunmäki nousi ensimmäisten joukossa esiin alkumerestä pienenä, karuna saarena. Kuvittele, miten ensimmäiset kivikauden ihmiset purjehtivat alkeellisilla ruohoveneillään näillä vesillä ja näkivät tämän saman mäen maamerkkinä sumun keskellä. Vuosisatojen saatossa mäestä tuli tärkeä kiintopiste paikallisille asukkaille. Tätä korkeaa paikkaa on hyödynnetty niin tähystyspaikkana vastustajia pakoiltaessa kuin merkkitulien sytytyspaikkana, kun vaarasta piti varoittaa naapurikyliä. Myöhemmin, kun asutus vakiintui kukkulan ympärille, Haksunmäen rinteet tarjosivat arvokasta polttopuuta, rakennushirsiä ja syksyisin marjasatoa, joka auttoi ihmisiä selviytymään ankarista talvista. Tämä maasto kantaa mukanaan satojen vuosien työn, hikiroiskeiden ja ihmiskohtaloiden huomaamatonta perintöä. Jokaisella vanhalla kukkulalla on salaisuutensa, eikä Haksunmäki ole poikkeus. Ennen vanhaan, kun ilmanala hämärtyi ja sumu nousi notkelmista, ihmiset uskoivat, että mäellä asui jotain tavallisen silmän kantamattomissa. Tarinat kertovat, että Haksunmäen uumenissa lymyili metsänväkeä – peikkoja ja tapioita, jotka suojelivat kukkulan rauhaa. Kulkijoiden käskettiin olla osoittamatta kunnioittamattomuutta luontoa kohtaan, sillä mäki saattoi eksyttää varomattoman kulkijan niin, että tämä pyöri ympyrää samalla pienellä alueella tuntikausia. Sanottiin myös, että syysöinä, kun täysikuu valaisi kukkulan laen puiden raoista, kallioiden raoista saattoi kuulla matalaa kumuilevaa ääntä. Oliko se vain tuulen leikkiä kivenraossa vai kenties tarunhohtoinen Hiisi, joka siirteli aarteitaan mäen kätköissä? Vaikka me nykyaihmiset selitämme ilmiöt tieteellä, hämärän laskeutuessa näiden ikivanhojen puiden väliin on helppo ymmärtää, mistä nämä uskomukset ovat saaneet alkunsa. Mutta tähän väliin sopii eräs yllättävä yksityiskohta, jota monet täällä kävijät eivät tule ajatelleeksi. Haksunmäen erityinen mikroilmasto ja sen karut, mutta ravinteikkaat kallioperän halkeamat ovat luoneet kätketyn keitaan harvinaisille sammal- ja jäkälälajeille, joita ei tapaa juuri missään muualla lähialueella. Tämä mäki on siis toiminut aikamoisena luonnon omana aikakapselina. Nyt kun päätämme tämän yhteisen hetkemme, haastan teidät katsomaan ympärillänne avautuvaa maisemaa uusin silmin. Haksunmäki ei ole vain pala metsää, vaan elävä monumentti. Kiitos, että olitte mukana tällä aikamatkalla, ja jatketaan matkaa nauttien luonnon omasta rauhasta.