Samulinvuorenpuisto

Pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Hengittäkää syvään. Tunnetteko, miten ilmanala muuttuu heti, kun astumme asfalteilta tänne Samulinvuorenpuiston puiden suojiin? Olen toiminut oppaana jo vuosikymmenen verran, ja voin kertoa, että tämä paikka tekee minuun aina yhtä syvän vaikutuksen. Jalkojemme alla pehmeänä joustava sammal ja mäntykangas, puiden välistä pilkottava valo sekä ilmaan nouseva pahkan ja pihkan tuoksu luovat aivan omanlaisensa maailman. Täällä, reilusti ympäröivän maaston yläpuolella, kaupungin äänet vaimentuvat ja muuttuvat kaukaiseksi huminaksi. Tämä ei ole vain tavallinen lähipuisto tai viheralue, vaan se on ajaton keidas, luonnon oma katedraali keskellä nykyajan kiirettä. Tänään minulla on ilo viedä teidät matkalle tämän paikan syvimpään olemukseen. Nyt kun olemme virittäytyneet tunnelmaan, peruutetaanpa ajassa hieman taaksepäin – eikä vain vuosikymmeniä, vaan tuhansia vuosia. Jos olisimme seisseet tässä samassa paikassa noin kymmenentuhatta vuotta sitten, jalkojemme alla ei olisi ollut tätä ihanaa metsämaastoa. Viimeisen jääkauden jättimäinen mannerjäätikkö oli juuri sulamassa ja perääntymässä, ja tämä koko alue oli valtavan muinaismeren peitossa. Samulinvuori, jolla nyt seisomme, oli silloin yksinäinen, karu ja kallioperäinen saari, joka kohosi uljaasti hyisen veden pinnasta. Kun katsotte näitä silokallioita ympärillämme, näette kirjaimellisesti jääkauden sormenjäljet. Jäätikkö on hionut pyöreiksi nämä graniittiset muodot ja uurtanut niihin omat merkkinsä. Veden pinnan laskettua ja ilmaston lämmettyä ensimmäiset kivikauden ihmiset löysivät tiensä Päijänteen vesistöjen äärelle. Täältä korkealta kalliolta oli hyvä tähystää riistaa ja tarkkailla vesireittejä. Vuosisatojen saatossa alue toimi niin eränkävijöiden levähdyspaikkana kuin kaskiviljelijöiden takamaana. Kun Jyväskylä ja Kuokkalan alue alkoivat kasvaa ja urbanisoitua, Samulinvuori säilytti ihmeen kaupalla villin luonteensa. Se jäi vihreäksi keuhkoksi ja luonnolliseksi maamerkiksi, joka muistuttaa meitä kaikkia alueen syvistä geologisista ja inhimillisistä juurista. Kuten jokaisella itseään kunnioittavalla vanhalla kalliolla, myös Samulinvuorella on omat myyttinsä ja salaisuutensa. Oletteko koskaan miettineet, mistä puisto on saanut nimensä? Paikallinen perimätieto kertoo vanhasta Samulista, hahmosta historiasta, jonka sanotaan asustaneen vuoren liepeillä jo ennen kuin alueesta tuli osa nykyaikaista kaupunkirakennetta. Jotkut sanovat hänen olleen erakkomainen metsänkävijä, joka tunsi jokaisen polun, luolan ja kivenkolon tässä maastossa. Mutta tarinat ulottuvat vielä kauemmas. Suomalaisessa kansanperinteessä tällaiset korkeat, jyrkät ja jylhät kalliomäet olivat usein pyhiä paikkoja, joissa uinailivat luonnonhenget ja hiidet. Tarina kertoo, että kun tuuli puhaltaa juuri oikeasta suunnasta kallionrakoihin, Samulinvuori alkaa humista tietyllä taajuudella. Vanhat ihmiset uskoivat sen olevan vuoren oma ääni, varoitus ja toisaalta siunaus niille, jotka kunnioittavat metsän rauhaa. Tämä kallio on näkemyksen ja kuuntelemisen paikka, jossa raja arjen ja tarun välillä hämärtyy. Ja tässä tulee matkamme hienoin yllätys. Kun etenemme vielä muutaman askeleen tänne kallion jyrkimmälle reunalle, aukenevat eteemme häikäisevät näkymät. Yllättävää täällä on se, miten täydellisesti historia, koskematon luonto ja urbaani nykyaika kohtaavat yhdessä katseessa. Toisella puolella näemme kimaltelevan Päijänteen vesistön, saman jota kivikauden ihmiset purjehtivat, ja toisella puolella modernin kaupungin sykkeen. Täällä ylhäällä ymmärtää, että me olemme vain yksi pieni luku tämän vuoren pitkässä tarinassa. Oppaana toivon, että tämä paikka jättää teihin pysyvän muistijäljen. Ottakaa nyt oma hetkenne, hengittäkää raikasta ilmaa ja nauttikaa tästä ainutlaatuisesta maisemasta. Kiitos, että kuljitte kanssani.