Tapahtumakeskus Puimala

*(Opas pysähtyy Puimalan korkeimmalle kohdalle, katsoo kaukaisuuteen ja kääntyy sitten ryhmän puoleen. Ääni on rauhallinen, mutta siinä on innostusta.)* Katsokaa ympärillenne. Tuntuuko tuo tuulenvire kasvoillanne? Täällä Puimalalla ilma on aina vähän erilaista, ikään kuin se kantaisi mukanaan menneisyyden kaikuja. Kun seisomme tässä, emme ole vain tapahtumakeskuksen pihalla, vaan me seisomme strategisella solmukohdalla, jossa luonto ja ihmisen historia kohtaavat. Tämä paikka on aina ollut näköalapaikka, valvontapiste ja kohtaamispaikka. Kuvitelkaa hetkeksi, että kaikki nykyajan melu vaimenee ja jäljelle jää vain metsän humina ja tuo loputon horisontti. Täällä on jotain sellaista pysyvyyttä, joka saa meidät tuntemaan itsemme pieniksi, mutta samalla osaksi jotain paljon suurempaa ketjua, joka ulottuu vuosikymmenten, kenties vuosisatojen taakse. Jos menetään syvemmälle historiaan, niin Puimala ei ole syntynyt sattumalta. Tällaiset korkeat kohdat ovat olleet elintärkeitä jo muinaisina aikoina. Ennen tietä ja karttoja täältä näki, kuka lähestyy ja missä suunnassa vihollinen tai kauppakaravaani liikkuu. Alueen historia kietoutuu tiukasti maaseudun elämään, metsänhoitoon ja selviytymiseen karuissakin olosuhteissa. Täällä on raivattu kiviä, istutettu satoa ja rakennettu koteja ihmisille, joiden kädet olivat kovettuneet työssä. Puimala on toiminut yhteisön sydämenä, paikkana, johon on kokoontuttu juhlimaan ja tekemään tärkeitä päätöksiä. Jokainen polku, jota me nyt kuljemme, on kuljettu tuhansia kertoja ennen meitä. Ne ovat olleet lapsen ensimmäisiä askeleita, nuorten salaisia kohtaamisia ja vanhusten hitaita kävelyitä katsomaan maailman menoa. Se on ollut paikka, jossa arki ja juhla ovat kohdanneet. Mutta kuten jokaisella vanhalla paikalla, myös Puimalalla on omat salaisuutensa. Paikalliset tarinat kertovat, että näiden metsien siimeksessä ja maan alla saattaa piillä asioita, joita ei ole kirjoitettu virallisiin historiankirjoihin. On puhuttu kadonneista esineistä, kenties vanhoista rajamerkeistä tai jopa salaisista kätköistä, joita on käytetty levottomina aikoina. Jotkut sanovat, että sumuisina aamuina täällä voi kuulla kaukaisia ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Onko kyse vain tuulesta tai mielikuvituksesta? Ehkä. Mutta juuri se tekee tästä paikasta elävän. Mystiikka ei ole vain tarinoita, vaan se on sitä tunnetta, kun tunnet selkäpiissäsi, ettei tämä paikka ole koskaan täysin tyhjä. Täällä historia ei ole vain pölyisiä papereita, vaan se on läsnä jokaisessa varjossa ja jokaisessa vanhassa puussa. Nyt kun olemme kävelleet tämän polun läpi, haluan teidät miettimään yhtä asiaa. Me olemme vain ohikulkijoita tässä maisemassa, mutta meillä on mahdollisuus jättää oma jälkemme. Kun katsotte vielä kerran tuota näkymää, miettikää, mitä tarinoita te itse tulisitte kertomaan täällä sadan vuoden päästä. Puimala odottaa uusia kokemuksia ja uusia ihmisiä, jotka osaavat pysähtyä ja kuunnella. Mutta nyt, ennen kuin aurinko laskee ja varjot pitenevät, ehdotan, että suuntaamme kohti keskustaa. Siellä meidät odottaa lämpö ja uusia keskusteluja, mutta ottakaa tämä hiljaisuus ja historian havina mukananne. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani.