Luku 1
Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaas hetki aikaa ja hengittäkää syvään. Kun seisomme tässä Kurkimäen rinteillä, kaupungin melu alkaa vähitellen hälvetä ja korvalleen nousee puiden humina. Katsokaa ympärillenne: nykyään näemme täällä urheilukenttiä, juoksupolkuja ja lapsia leikkimässä, mutta jos suljemme silmämme ja annamme mielikuvituksen kuljettaa meidät taaksepäin, tämä paikka muuttuu. Täällä, korkealla kaupungin yllä, tuuli on puhaltanut samalla tavalla satoja vuosia. Tämä ei ole vain liikuntapuisto, vaan se on yksi Helsingin viimeisistä ikkunoista menneisyyteen, paikka, jossa luonto ja kaupungistuminen ovat käyneet pitkää vuoropuhelua. Tunnitteko sen? Tässä maaperässä sykkii kaupungin varhainen muisti.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Kurkimäki ei ole syntynyt suunnitelman tuloksena, vaan se on osatontuunne jäänyt muistutuksena siitä, millaista Helsingin ympäristö oli ennen betoniviidakkoa. Ennen kuin täällä oli urheiluratoja, tämä alue oli osa laajaa metsä- ja nummialuetta, joka tarjosi suojaa ja resursseja. Kun Helsinki alkoi kasvaa ja laajentua 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, monet vastaavat kukkulat tasoitettiin tai rakennettiin täyteen kivitaloja. Kurkimäki kuitenkin säilyi. Se on kuin historiallinen saareke, joka on kestänyt kaupungin relentlessin kasvun. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on kuljetettu puuta ja polttopuita, ja täällä on levätty matkalla kauemmas maaseudulle. Alueen merkitys on ollut ennen kaikkea virkistyskäytössä jo kauan ennen nykyistä liikuntapuistoa; ihmiset ovat aina hakeutuneet tänne katsomaan alas kaupunkiin, hahmottamaan maailmaa uudesta perspektiivistä ja hengittämään puhdasta ilmaa, kun kaupungin kadut alkoivat täyttyä hevoskärryistä ja myöhemmin autoista.
Ja tässä kohtaa meidän on pysähdyttävä hetkeksi. Jokaisella tällaisella paikalla on salaisuutensa, ja Kurkimäenkin ympärillä liikkuu tarinoita, jotka eivät löydy virallisista oppaista. Sanotaan, että näillä rinteillä on kulkenut hahmoja, joita ei pitäisi nähdä, ja että metsän syvyyksissä kuiskailee kaupungin vanhat sielut. On olemassa myytti, jonka mukaan Kurkimäki on toiminut eräänlaisena rajana maailmojen välillä – paikkana, jossa taivas ja maa kohtaavat lähempänä kuin muualla kaupungissa. Paikalliset kertovat, että tietyissä valo-olosuhteissa, erityisesti sumuisina syysaamuina, voi nähdä vilauksia ajasta, jolloin Helsinki oli vain pieni kalastajakylä. Se on sellainen kaupunkilainen mystiikkaa, joka tekee paikasta elävän. Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka me rakennamme teitä ja stadioneita, luonto ja sen mysteerit eivät koskaan täysin katoa; ne vain vetäytyvät varjoihin odottamaan, että joku pysähtyy kuuntelemaan.
Nyt, kun olemme kulkeneet historian ja myyttien halki, haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkökää täällä, vaan tungekaa jalkanne maahan ja tuntekaa se kumpuileva maasto. Kysykää itseltänne, mitä te itse jättätte jälkeenne tälle paikalle. Kun jatkatte matkaanne puiston läpi, katsokaa kaupungin siluettia ja miettikää, kuinka monta sukupolvea on seissyt täsmälleen tässä samassa pisteessä tuntien samanlaista vapauden tunnetta. Kurkimäki on meidän yhteinen aikakoneemme. Kiitos, että kuljette tämän matkan kanssani, ja nauttikaa nyt tästä hetkestä, tästä ilmasta ja tästä ainutlaatuisesta paikasta keskellä kiireistä kaupunkia.
