Rantahaka

Pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Hengittäkää syvään. Haistatteko sen? Ilmassa sekoittuvat murtoveden suolainen tuoksu, vanha mäntymetsä ja ripaus Kymijoen tuomaa virtaavaa vettä. Olemme Rantahakassa, paikassa, jossa luonto ei ole vain kaunis tausta, vaan se elää ja hengittää tarinoita. Katsokaa näitä vanhoja, käärmemäisesti kiertyneitä pettuipettäjiä ja karkeaa graniittikalliota jalkojemme alla. Täällä, missä rannikon tuulet kohtaavat sisämaan rauhoittavan huminan, on helppo unohtaa nykyhetken kiire. Kymmenen oppaana viettämäni vuoden aikana olen oppinut, että tietyissä paikoissa maasto tuntuu muistavan kaiken kokeneensa. Rantahaka on juuri sellainen paikka. Se on ensisilmäyksellä hiljainen ja levollinen, mutta kun pysähtyy kuuntelemaan, se alkaa kuiskailla menneistä vuosisadoista. Kun katsomme ympärillemme, näemme kaunista suomalaista luontoa, mutta historian harrastajana minä näen tässä jotain paljon enemmän – näen historiallisen näyttämön. Rantahaka ja sen lähiympäristö ovat kautta aikojen olleet tärkeä maantieteellinen risteyskohta. Ihan tästä vierestä on kulkenut vanha Suuri Rantatie, eli tuttavallisemmin Kuninkaantie, joka yhdisti Turun ja Viipurin jo keskiajalta lähtien. Kuvitelkaa mielessänne ratsumiehiä, uupuneita kauppiaita ja kuninkaallisia kuriireja, jotka ovat pysähtyneet näille samoisille kankaille ja rantaniityille lepuuttamaan hevosiaan. Luonto täällä meren ja Kymijoen suiston tuntumassa on tarjonnut suojaa, mutta myös elannon. Kalastus ja myöhemmin tukkijätkien kova työ ovat muovanneet tätä maastoa. Erityisesti 1700-luvulla tämä rannikkoalue oli Ruotsin ja Venäjän valtakuntien välistä levotonta rajaseutua. Ruotsin vallan aikana nämä metsät ja kapeat vesireitit toimivat sotilaiden tähystyspaikkoina ja piilopaikkoina. Täällä graniittikallioiden kätköissä on valvottu rannikkoa, pidetty leirivalkeita piilossa katseilta ja jännitetty vihollisen kaljuunoiden ilmestymistä horisonttiin. Luonto oli tuolloin sekä liittolainen että ankara vastustaja. Mutta jokaisella todellisella historiallisella paikalla on myös kätketty puolensa, se salaisuus, jota oppikirjat eivät kerro. Paikalliset vanhat tarinat nimittäin kertovat, että näillä rannoilla ja joensuun tiheiköissä asusti aikoinaan väkeä, joka ei kumartanut kuninkaita eikä keisareita. Puhutaan rannikon salakuljettajista, jotka tunsivat jokaisen kivenkolon ja piilopoukaman paremmin kuin omat taskunsa. Tarina kertoo, että pikkuvihansa aikaisen sekasorron keskellä eräs pakeneva ruotsalainen upseeri kätki huomattavan sotakassan juuri tänne Rantahakan rantametsiin, paksun honka-vanhuksen juurelle, ennen kuin joutui pakenemaan merelle. Tuota aarretta ei tiettävästi koskaan löydetty. Mutta vanha kansa uskoi myös jotain syvempää. Kymijoen myyttiset näkit ja meren haltijat kohtasivat juuri näillä matalilla rannoilla. Kalastajat vetivät verkkojaan kunnioituksella ja jättivät aina ensimmäisen saaliin kalliolle lepytelläkseen luonnonvoimia, jotta aallot eivät vaatisi heidän henkeään. Ja tässä tulee illan yllätys. Se mitä näette edessänne tänään, ei ole lainkaan sama maisema kuin kaksi- tai kolmesataa vuotta sitten. Maankohoaminen Kymenlaakson rannikolla on muovannut tätä luontoa rajusti ja nopeasti. Se kohta, jossa me nyt seisomme kuivin jaloin mäntyjen katveessa, oli 1700-luvulla matalaa merenlahtea tai luotoa, jossa veneet lipuivat! Luonto on siis kirjaimellisesti ottanut maan takaisin mereltä ja kätkenyt menneisyyden jäljet sammaleen ja kanervikon alle. Kun tänään kävelemme tästä eteenpäin, katsokaa jalkoihinne ja ympärillenne uusin silmin. Ette katso vain metsää ja kalliota, vaan kerrostunutta historiaa ja elävää maanmuotoa. Kiitos, että olitte mukana tällä pienellä aikamatkalla – jatketaan matkaa ja pidetään silmät auki Rantahakan tarinoille!