Ruotusotilaanpuisto

Tervetuloa myötätuuleen ja hyvään seuraan! Pysähdyttäisiinkö hetkeksi tähän polun varteen ja vedettäisiin syvään henkeä? Kuunteletteko tuota huminaa yläpuolellamme? Ruotusotilaanpuisto ei ole pelkkä vihreä läikkä kaupunkikartan reunassa, vaan se on eräänlainen elävä aikakapseli. Kun sulkee silmänsä, voi melkein unohtaa ympäröivän kaupungin sykeen ja tuntea, miten maa jalkojemme alla kantaa mukanaan vuosisatojen tarinoita. Kymmenen opasvuoteni aikana olen oppinut, että luonto ei koskaan unohda. Tämä paikka, missä mäntyjen tuoksu kohtaa varjoisan metsäpohjan, oli kerran koskematonta maaseutua ja sotilaiden askelten näyttämö. Astutaanpa yhdessä muutama askel syvemmälle varjoihin ja katsotaan, mitä tämä maasto haluaa meille tänään kertoa. Jos matkustamme ajassa taaksepäin aina 1600-luvun lopulle, Ruotsi-Suomen mahtavaa valtakuntaa hallitsi kuningas Kaarle XI. Hän loi jotain aivan ainutlaatuista: ruotujakojärjestelmän. Ajatus oli yksinkertainen mutta tehokas. Muutama paikallinen talonpoikaitalo muodosti "ruodun", joka sitoutui varustamaan, kouluttamaan ja elättämään yhden sotilaan. Tämä ruotusotilas ei ollut mikä tahansa palkkasoturi, vaan paikkakuntalainen, naapuri ja maanviljelijä. Hän sai asuttavakseen pienen ruotutorpan ja kaistaleen maata elannokseen. Täällä, hämäläisten ja uusmaalaisten maisemien taitoskohdissa, nämä miehet raivasivat maata, kaskesivat metsää ja odottivat ruodun käskyä rivistöön. Kun sota syttyi – olipa kyseessä suuri Pohjan sota tai myöhemmät mittelöt – nämä tavalliset miehet marssivat kauas kotoa. Mutta kun taistelut tauosivat, sotilas palasi tänne, kuokan ja viikatteen varren ääreen. Luonto oli hänen turvapaikkansa ja hänen elantonsa. Nämä vanhat kalliot ja maastonmuodot ovat olleet todistamassa sitä, miten sotilaan käsi taittoi puuta polttopuuksi ja miten hänen raskaat askeleensa kuluttivat samat polut, joita me tänään tallaamme. Luontoon liittyy aina myös omat salaisuutensa ja myyttinsä, joita viralliset historiakirjat eivät kerro. Kansanperinteessä ruotulaiset nähtiin usein hahmoina, joilla oli erikoinen, melkein taianomainen suhde metsänväkeen. Uskottiin, että pitkät ajat korvessa ja leirinuotioilla opettivat sotilaille taitoja, joita tavallisella kuolevaisella ei ollut. Täällä kiertelevien vanhojen tarinoiden mukaan alueen sammaloituneisiin kivenkoloihin kätkeytyy vanhoja rajamerkkejä ja kenties sotilaiden piilottamia kätköjä. Huhutaanpa jopa, että täällä kasvaa edelleen tiettyjä villiyrttejä ja rohdoskasveja, joita sotilaiden vaimot ja paikalliset parantajat istuttivat salaa. Nämä kasvit olivat elintärkeitä, kun taudit ja haavat vaivasivat, ja niiden sanotaan kukkivan edelleen tiettyinä kevätpäivinä. Kun katsot tarkkaan noita jäkäläisiä kiviä ja kyhmymyksisiä mäntyjä, näetkö, miten metsä suojelee omia salaisuuksiaan? Täällä mennyt ja nykyinen kohtaavat saumattomasti, jos vain osaamme katsoa oikein. Mutta tiedättekö, mikä on tämän puiston suurin yllätys? Se ei ole mikään maasta kaivettu vanha miekka tai luoti, vaan tämä luonto itse. Alue, joka alun perin nimettiin sotilaallisen järjestelmän, velvollisuuksien ja ankaruuden mukaan, on vuosisatojen saatossa muuttunut rauhan, elpymisen ja virkistyksen keitaaksi. Sota-ajan kurista muistuttava nimi kantaa nyt mukanaan lintujen laulua, tuulen suhinaa ja ulkoilijoiden askeleita. Tähän on hyvä päättää meidän yhteinen pysähdyksemme. Kiitos, että olitte mukana matkassa. Haastan teidät jatkamaan matkaa tätä polkua pitkin vielä hetken aivan hiljaa – kuuntelemaan, mitä nämä vanhat puut teille kuiskaavat.