Ruotusotilaanpuisto

Tervehdys kaikille ja lämpimästi tervetuloa tänne Ruotusotilaanpuistoon! Pysähdytäänpä hetkeksi tähän polun varteen. Hengitetään syvään ja kuunnellaan. Tuulen humina puiden latvoissa, lintujen viserrys ja maaperän tuoksu – tästä katsottuna tämä näyttää ehkä aivan tavalliselta, rauhalliselta viheralueelta ja kaupunkiluonnon keitaalta. Älkää kuitenkaan antako tämän seesteisyyden hämätä. Tämä maaperä jalkojemme alla kantaa mukanaan vuosisatojen mittaista, syvää tarinaa. Opaskuvioissa minulle kaikkein rakkainta on juuri se, miten luonto ja historia kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Kun katsotte näitä vanhoja puita ja sammalmättäitä, ette katso vain luontoa, vaan kerrostunutta elämää. Täällä, missä me tänään nautimme raikkaasta ulkoilmasta, on kerran asteltu aivan toisenlaisissa tunnelmissa, painavat nahkasaappaat jalassa ja tulevaisuus täysin avoinna. Sukelletaanpa ajassa taaksepäin, aina 1700-luvulle saakka. Silloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, ja maassa vallitsi niin sanottu ruotujakolaitos. Se oli kuningas Kaarle XI:n luoma järjestelmä, jossa tietty määrä talonpoikaistaloja, eli ruotu, velvoitettiin ylläpitämään yhtä sotilasta. Tätä miestä kutsuttiin ruotusotilaaksi. Ruotu tarjosi sotilaalle vaatteet, pienen torpan ja tilkun maata viljeltäväksi. Vastineeksi sotilas oli valmis lähtemään sotaan aina, kun rumpu pärähti käyntiin. Ruotusotilas ei siis ollut mikä tahansa kaukaisen kasarmielämän kasvatti, vaan hän oli yhteisön oma mies – naapuri, torppari, maanviljelijä ja perheenisä. Nämä miehet raivasivat juuri tällaista maastoa, kaatoivat puita, muokkasivat maata ja opettelivat tuntemaan lähiluonnon jokaisen kukkulan. Luonto oli heille sekä elämänlähde että suoja. Kun sotakäsky kävi, matka saattoi viedä Puhoksen tai Pommerin taistelukentille ja lopulta Suomen sodan kylmiin kairoihin. Monet heistä eivät koskaan palanneet kotitorpalleen, ja nekin, jotka palasivat, kantoivat syviä arpia kehossaan ja sielussaan. Mutta tähän maastoon liittyy myös jotain mystisempää, josta viralliset historiakirjat vaikenevat. Tarinat nimittäin kertovat, että vanhoilla ruotusotilailla oli aivan erityinen, lähes maaginen suhde ympäröivään metsään. Sodasta palanneiden miesten rinnassa sykki usein sekä taistelukenttien trauma että syvä kunnioitus luonnon voimia kohtaan. Sanotaan, että monet heistä istuttivat torppiensa läheisyyteen tiettyjä lääkekasveja ja suojapuita – kuten pihlajia – ei vain rohdoksi, vaan myös suojelemaan kotiaan pahoilta hengiltä ja sodan kiroilta. Paikallisen perinteen mukaan näillä alueilla saattaa edelleen törmätä erikoisiin kiviaselmiin tai vanhoihin raja-arpiin puiden rungoissa. Onpa liikkunut huhuja siitäkin, että sotilaat piilottivat arvokkainta omaisuuttaan – vanhoja kolikoita tai henkilökohtaisia muistoesineitään – metsän mättäisiin ennen lähtöään komppanian katselmukseen, varmistaakseen perheensä tulevaisuuden, jos pahin tapahtuisi. Metsä otti kätkönsä vastaan, eikä ole luovuttanut niitä kaikkia takaisin. Tässä tuleekin tämän päivän suurin yllätys. Kun te nyt katsotte tätä puistoa, tämä ei olekaan koskematonta luontoa, vaan ihmisen ja luonnon satojen vuosien yhteisen matkan tulos. Joka kerta kun näette täällä vanhan, kyhmyräisen männyn tai sammaloituneen kivenjärkäleen, saatatte katsoa tismalleen samaa näkymää, jota levähtävä ruotusotilas katseli nojatessaan muskettiinsa yli kaksi sataa vuotta sitten. Se tekee tästä paikasta elävän muistomerkin. Kiitos, että tulitte mukaan tälle pienelle aikamatkalle. Kannustankin teitä nyt jatkamaan matkaa puiston poikki silmät ja sydän auki – kuka tietää, minkä salaisuuden luonto päättää teille tänään paljastaa.