Luku 1
(Opas pysähtyy hallin sisäänkäynnin eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Taustalla kuuluu skeittilautojen kolinaa ja renkaiden kirskuntaa betonia vasten.)
Katsokaa ympärillenne. Kuulkaa tuo ääni – se rytmikäs, lähes hypnoottinen koputus, kun puu ja metalli kohtaavat betonin. Tervetuloa Kontulan skeittihalliin. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä saattaa näyttää vain urheiluhallilta, betonikuorelta keskellä itäistä Helsingin lähiötä, mutta jos suljete silmänne hetkeksi, voitte tuntea ilmassa jotain muuta. Täällä tuoksuu hien, kumisen asfaltin ja pienenpienin ripauksella kapinan hikeä. Tämä ei ole vain paikka hioa temppejä, vaan tämä on urbaani katedraali, jossa painovoima on vain ehdotus ja betoni on kangas, jolle kirjoitetaan nuoruuden tarinoita. Täällä kaupungin syke muuttuu vauhdiksi ja adrenaliiniksi.
Mutta jos mennään syvemmälle, niin täytyy ymmärtää, missä me ollaan. Kontula ei syntynyt tyhjästä, vaan se oli osa suurta, modernistista unelmaa jälkisodan Helsingissä. Kun täällä rakennettiin lähiöitä, ajateltiin, että ihminen tarvitsee valoa, ilmaa ja toimivia palveluita. Mutta betonirakenteiden keskelle jäi aina tilaa jotain sellaista, mitä arkkitehdit eivät osanneet suunnitella: alakulttuureille. Skeittaus tuli Suomeen aaltoina, ja Kontula oli yksi niistä paikoista, joissa katukulttuuri löysi kodin. Tämä halli on itse asiassa monumentti sille taistelulle, jonka nuoret ovat aina käyneet tilasta. Se on muuttunut vuosikymmenten saatossa, mutta sen ydin on säilynyt. Se on ollut turvasatama niille, jotka eivät mahtuneet perinteisiin urheiluseuroihin, ja paikka, jossa itäisen Helsingin identiteetti – se sitkeä, periksiantamaton ja yhteisöllinen hengenlaatu – on konkretisoitunut betoniin.
Tiedättekö, tähän paikkaan liittyy yksi pieni, lähes unohdettu myytti. Vanhat skeittarit kuiskailevat, että hallin syvissä kulmissa, siellä missä valo ei aivan tavoita betonin saumoja, asuu eräänlainen urbaani henki. He sanovat, että joskus myöhään illalla, kun halli on lähes tyhjä, voi kuulla lautojen rullauksen, vaikka ketään ei näy. Sanotaan, että se on muisto niistä ensimmäisistä pioneereistä, jotka raivasivat tilaa skeittaukselle aikana, jolloin vartijat vielä ajoivat nuoret pois jokaiselta tasanteelta. Se on eräänlainen hiljainen kunnianosoitus sille rohkeudelle, jolla täällä on uskaltanut kokeilla ja epäonnistua tuhansia kertoja ennen kuin se yksi täydellinen lasku on onnistunut. Se on muistutus siitä, että jokainen onnistunut temppu täällä on rakennettu satojen kaatumisten päälle.
Joten, ennen kuin me jatkamme matkaamme, haluan haastaa teidät. Älkää katsoko tätä hallia vain rakennuksena, vaan katsokaa sitä elävänä organismina. Katsoitteko noita betonin kulumia ja naarmuja? Ne ovat tämän paikan arpia ja kunniamerkkejä. Rohkenkaa tuntea tuo energia, tuo jatkuva liike, joka määrittää tämän paikan. Olittepa sitten urheilun ystäviä tai historian harrastajia, muistakaa, että historiaa ei tehdä vain suurissa linnoissa ja museoissa, vaan myös täällä, Kontulan betoniviidoilla, jossa jokainen potkaisu on pieni kapina arkipäivää vastaan. Nyt, mennäänpä katsomaan, miltä täällä tuntuu liikkua, jos vain uskallatte antaa vauhdin viedä.
