Luku 1
(Opas pysähtyy ryhmän kanssa puiston reunalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, hymyillen.)
Tervetuloa ystävät, pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Kuulkaa, kun tuuli humisee noissa puissa ja lasten nauru kantaa kauempana. Me ollaan nyt Leikkipuisto Kesannossa. Ensimmäisellä silmäyksellä tää näyttää vaan tavalliselta, vihreältä keitaalta keskellä kaupungin sykettä, mutta jos suljette silmänne ja hengitätte syvään, voitte melkein tuntea sen, mitä täällä on joskus ollut. Täällä ei ole kyse vain kiipeilytelineistä ja hiekkalaatikoista, vaan me seistään kerrosten päällä. Tää maa on nielaisenut sisäänsä vuosikymmenien tarinoita, hikeä ja raivioitunutta työtä. Tää on paikka, missä luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran muokkasi, ja luonut siitä jotain uutta, leikkisämpää ja pehmeämpää.
Katsokaa nyt ympärillenne. Nimi Kesanto ei oo valittu sattumalta. Ennen kuin tääle nousi puisto, tää alue oli juuri sitä, mitä nimi sanoo: maata, joka on jätetty lepäämään. Mutta mennään vielä syvemmälle. Tällä seudulla, kaupungin laajentuessa, on aina käyty jatkuvaa kamppailua villin luonnon ja urbaanin kasvun välillä. Täällä on kulkenut vanhoja polkuja, joita pitkin on kuljetettu tavaraa ja raaka-aineita, kun kaupunki oli vielä nuori ja nälkäinen. Voidaan kuvitella, miten täällä on tuoksunut kostea multa ja tervattu puu, kun tontit on raivattu ja ensimmäiset rakennukset on pystytetty. Tää alue on nähnyt ajan hampaat: se on ollut laidunta, kenties pieniä puutarhoja ja myöhemmin välialuetta, joka on odottanut kohtaloaan. Se on ollut pysähdyspaikka, hengähdyshetki kaupungin kiireen keskellä, aivan kuten se on meillekin nyt. Historioitsijan silmin tää puisto on kuin palapeli, jonka palaset on koostettu luonnon ehdoilla.
Mutta tässä kohtaa meidän on puhuttava siitä, mitä ei näy kartoilla. Paikallisissa tarinoissa ja vanhojen asukkaiden muistoissa liikkuu kuiskauksia siitä, että Kesannon alla lepää jotain enemmän. Sanotaan, että täällä on kulkenut vanhoja salaväyliä tai kellarikerroksia, jotka on unohdettu kaupunkisuunnittelun kiireessä. On olemassa urbaani myytti siitä, että puiston suurimpien puiden juuristo kietoutuu sellaisten rakenteiden ympärille, jotka kertoivat ajasta, jolloin täällä sijaitsi jokin salainen varasto tai ehkäpä vanha, hylätty pihapiiri. Ei ole olemassa virallisia dokumentteja, jotka tämän vahvistaisi, mutta kun katsotte noita puunrunkojen outoja mutkia, tulee mieleen, että luonto on vain peittänyt alleen jotain, mitä ei haluttu näyttää maailmalle. Se antaa tälle paikalle tietynlaisen mystiikan, ikään kuin puisto olisi vain vihreä verho, joka suojelee menneisyyden salaisuuksia.
Joten, kun te nyt jatkatte matkaanne ja kenties katsotte lapsia leikkimässä tai istutte hetken penkillä, miettikää sitä, kuinka monta sukupolvea on kävellyt täsmälleen samoilla askelilla kuin te nyt. Leikkipuisto Kesanto ei oo vaan hiekkaa ja puuta, vaan se on elävä arkisto. Se muistuttaa meitä siitä, että kaikki palaa lopulta luontoon, mutta tarinat jäävät elämään, jos vain osaamme kuunnella. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Nyt kutsun teidät tutkimaan puistoa vapaasti – katsokaa tarkkaan, ehkä löydätte jotain, mitä kukaan muu ei huomaa.
