Tervetuloa, hyvät ystävät. Ottakaa hetki aikaa, sulkekaa silmänne ja vain kuunnelkaa. Kuulkaa tuon tuulen humina puissa ja tuntekaa jalkojenne alla pehmeä sammal. Me seisomme nyt Elipellon II leikkipaikalla, mutta jos katsotte tarkemmin, huomaatte, ettei tämä ole mikä tahansa hiekkalaatikko tai kiipeilytelineiden kokoelma. Täällä, luonnon syleilyssä, on jotain sellaista, mitä ei löydy oppikirjoista. Onko teillä tunne, että ilma on täällä hieman tiheämpää, melkein sähköistävää? Se on historian läsnäoloa. Tämä paikka on kuin portti, joka yhdistää nykyhetken leikin ja menneiden sukupolvien hiljaisen kuiskausten maailman. Me emme ole vain puistossa, vaan me olemme kerroksittaisen historian päällä, missä jokainen kivi ja puunjuuri kantaa mukanaan tarinaa.
Kun katsomme ympärillemme, meidän on ymmärrettävä, mitä tämä maa on ollut ennen kuin se tuli leikkipaikaksi. Elipellon kaltaiset alueet ovat usein olleet elämän ja selviytymisen keskuksia. Jos kelaisimme aikaa taaksepäin satoja vuosia, näkisimme täällä kenties pieniä tiluksia, jossa ihminen ja luonto elivät tiukassa symbioosissa. Täällä on raivattu peltoja, kynnetty maata ja taisteltu jokaisesta sadosta. Kuvitelkaa ne kädet, jotka ovat koskettaneet tätä samaa maaperää, ja se hiki, joka on valunut tähän maahan. Tämä alue heijastaa suomalaista sitkeyttä, sitä periksiantamattomuutta, jolla metsää on nujerrettu ja elinkeinoja rakennettu tyhjästä. Se on ollut paikka, jossa vuodenaikojen kierto määritti kaiken: kevään toiveikkuus, kesän uuvuttava työ ja talven hiljainen odotus. Täällä on koettu nälkävuosia, mutta myös juhlia, kun sato on ollut runsas. Tämä maa muistaa kaiken.
Mutta jokaisella tällaisella paikalla on myös salaisuutensa, ne tarinat, joita ei kirjoitettu virallisiin arkistoihin. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskattu, että Elipellon syvimmissä kolkissa, siellä missä puusto tihenee, asuu jotain näkymätöntä. On puhuttu vanhoista rajakiistoista, jotka päättyivät mystisesti, ja kenties jopa kadonneista esineistä, jotka on haudattu tähän maahan suojaksi tai uhriksi. On sanottu, että jos täällä pysähtyy täysin hiljaa juuri hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisia ääniä, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Onko se vain tuulen leikkiä korvissa, vai onko kyseessä muistijälki, joka on jäänyt kiinni tähän maaperään? Moni uskoo, että luonto itsessään toimii arkistona, ja Elipellon II on yksi niistä harvoista kohdista, joissa verho menneisyyden ja nykyisyyden välillä on erityisen ohut.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sielun, haluankin haastaa teidät. Kun jatkatte matkanne tai annatte lasten leikkiä, älkää vain katsoko pintaa. Etsikää merkkejä. Etsikää se kivi, joka näyttää siltä, että se on asetettu siihen tarkoituksella, tai puu, jonka runko on kiertynyt kuin se kätkisi sisäänsä salaisuuden. Antakaa mielikuvituksen ja historian kulkea käsi kädessä. Tämä leikkipaikka on meille muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tässä maisemassa, lyhyitä hetkiä pitkässä ketjussa. Kiitos, että kuljitte tämän polun kanssani. Olkaa uteliaita, pysykää valppaina ja muistakaa, että historia ei ole vain menneitä vuosia, vaan se elää tässä ja nyt, jokaisessa askelessamme.
"Automaattisesti haettu luonto-kohde."