Tikkurilan AA-Ryhmä

(Opas pysähtyy ryhmän eteen, katsoo ympärilleen ja ottaa rennon, mutta arvokkaan asennon. Hän puhuu rauhallisesti, rytmittäen puhetta pienillä tauoilla.) Katsokaa tätä paikkaa. Me seistään nyt Tikkurilan sydämessä, missä kaupungin syke on nopeinta. Mutta jos me hiljennetään hetkeksi ja katsotaan näitä seiniä, niin me huomataan, että täällä ei oo kyse vain rakennuksista tai liikenteestä. Täällä on kyse ihmisistä. Tikkurilan AA-ryhmän tilat on paikkoja, joissa on käyty elämän ja kuoleman kamppailuja, mutta ei aseilla, vaan tahdonvoimalla. Tunnukaa se ilmassa oleva paino – se on sekoitus helpotusta, nöyryyttä ja sellaista hiljaista toivoa, joka syntyy vain silloin, kun ihminen on kohdannut oman pohjansa. Täällä ei kysytä titteliä tai tuloja, täällä puhutaan kieltä, jota vain ne tuntee, jotka on kahlittu riippuvuuteen. Jos memennään historian syvään päähän, niin Tikkurila on aina ollut risteyskohta. Rautatie toi tänne työläisiä, teollisuutta ja kiirettä. Ja missä on kiire ja kova työ, siellä on usein myös pakoa – tapaa unohtaa arjen raskaus. Kun AA:n periaatteet alkoivat levitä Suomeen, ne löysivät tiensä myös tänne Vantaalle. Tikkurilan ryhmä ei syntynyt tyhjiössä, vaan se kasvoi tarpeesta. Kuvitelkaa ne varhaiset kokoukset, ehkä jossain vaatimattomassa kerhu- tai seuraintilassa, missä miehet ja naiset istuivat jäykkinä tuoleillaan, peläten tulleensa nähdyksi. Se oli aikaa, jolloin alkoholismi oli häpeän peitossa, salaisuus, joka piti lukittuna kotiovien taakse. Mutta juuri tässä kaupungissa, teollisuuden ja kasvun keskellä, syntyi yhteisö, joka sanoi: te ette ole yksin. Se oli vallankumouksellista. Se muutti yksilön yksinäisen kärsimyksen yhteiseksi voimaksi. Mutta tiedätteksä, jokaisella ryhmällä on omat myyttinsä ja salaisuutensa. Täällä Tikkurilassa on aina ollut tietty pyhyys siinä, miten anonymiteetti on hoidettu. On kerrottu tarinoita siitä, miten samassa huoneessa on istunut kaupungin vaikutusvaltaisimpia henkilöitä ja kaikkein marginalisoituimpia, ja he ovat olleet täysin tasavertaisia. Se on se tämän paikan suuri mysteeri: oven takana maailman hierarkiat katoaa. On sanottu, että näissä seinissä on imeytynyt tuhansia tunteja itkua, naurua ja sellaista rehellisyyttä, jota ei löydy mistään muualta kaupungista. Se on kuin näkymätön suoja, joka erottaa ulkomaailman melun ja sisäpuolen rauhan. Täällä on pelastettu elämiä tavalla, josta ei kirjoiteta sanomalehtiin, mutta joka näkyy jokaisessa terveenä hymyilevässä kasvoissa, joka kävelee tästä ovesta ulos. Joten, kun me nyt jatketaan matkaamme eteenpäin, haluan, että te mietitte tätä kontrastia. Ulkopuolella on Tikkurilan hulina, junien kolina ja kaupungin kiire. Mutta vain muutaman senttimetrin seinän takana on hiljaisuus, joka antaa voimaa. Se on muistutus siitä, että historian suurimmat voitot ei aina tapahdu taistelukentillä tai valtioiden välisissä sopimuksissa, vaan joskus ne tapahtuu pienissä huoneissa, kahvikupin äärellä, kun yksi ihminen sanoo toiselle: minä ymmärrän sinua. Pidetään tämä ajatus mielessä, kun me siirrytään seuraavaan kohteeseen.