Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään kohti hotellia ja ympäröivää maisemaa. Äänensävy on lämmin, hieman salaperäinen ja kutsuva.)
Katsokaa nyt tätä näkymää. Vedäkää syvään henkeä – tunnetteko, miten ilma täällä ylhäällä tuntuu erilaiselta? Me seisomme nyt Kyöpelinvuoren huipulla, paikassa, jossa luonto ja ihmisen rakentama historia kohtaavat tavalla, joka saa ajan pysähtymään. Täällä, missä metsän humina ja tuulen vire kietoutuvat hotellin seinien ympärille, on jotain sellaista, mitä ei löydy oppaista. Se on tietty rauha, mutta samalla sähköinen odotus. Kun katsotte tuota rakennusta, älkää nähneet vain seiniä ja kattoa, vaan kuvitelkaa kaikki ne tuhannet askeleet, jotka ovat kulkeneet näitä polkuja ennen meitä, ja kaikki ne keskustelut, jotka ovat vaimenneet hämärään. Tervetuloa paikkaan, jossa muistot asuvat.
Mutta mennäänpä nyt hieman syvemmälle siihen, mistä kaikki alkoi. Kyöpelinvuori ei ole vain maantieteellinen kohde, vaan se on ollut vuosikymmenten ajan kohtaamispaikka, eräänlainen henkinen majakka. Hotellin historia heijastaa hienosti sitä aikaa, kun matkailu oli vielä seikkailua ja luonnon kunnioitus oli syvää. Kuvitelkaa 1900-luvun alkupuoliskon herrasmiehet ja rouvat, jotka saapuivat tänne pukeutuneina aikansa juhla-asuihin, vain päästäkseen nauttimaan tästä nimenomaisesta näkymästä. Täällä on vietetty juhlia, tehty tärkeitä päätöksiä ja etsitty lohtua luonnosta. Rakennus itsessään on todistaja ajasta, jolloin arkkitehtuurin piti sulautua ympäristöön, ei hallita sitä. Jokainen nurkkaus ja jokainen puupinta kantaa mukanaan tarinoita siitä, miten täällä on taisteltu sääolosuhteiden kanssa ja miten tämä paikka on säilyttänyt arvokkuutensa, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut täysin.
Kuitenkin, kuten jokaisella vanhalla talolla on, myös Kyöpelinvuorella on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa on aina kuiskittu, ettei hotellin käytävillä kulje vain elävät. Sanotaan, että jos pysähtyy kuuntelemaan hiljaisuutta juuri hämärän aikaan, voi kuulla kaukaisia nauruja tai askelia huoneissa, joissa ei pitäisi olla ketään. Onko kyse vain tuulesta, joka leikkii rakennuksen raoilla, vai ovatko jotkut vierailijat päättäneet jäädä tänne ikuisesti? Myytit kertovat kaipauksesta ja rakkaudesta, joka ei päässyt päätökseensä, ja juuri nuo tarinat tekevät paikasta elävän. Se on tuo hienoinen väreilys ilmassa, joka saa meidät tuntemaan itsemme pieniltä historian valtavan virran rinnalla. Nämä mysteerit eivät ole pelottavia, vaan ne ovat kuin hienovaraisia muistutuksia siitä, että jokainen meistä jättää jälkensä tähän maailmaan.
Nyt minä ehdotan, että me emme vain puhu historiasta, vaan menemme kokemaan sen. Katsokaa noita polkuja, jotka vievät metsän siimekseen, ja miettikää, mitä ne voisivat kertoa, jos ne osaisivat puhua. Kannustan teitä kävelemään hotellin ympäristössä, sulkemaan silmänne hetkeksi ja antamaan mielikuvituksen kuljettaa teidät takaisin vuosikymmenien taakse. Menkää, tutkikaa ja löytäkää oma rauhanne täältä huipulta. Mutta muistakaa, kun palaatte takaisin, katsokaa hotellia vielä kerran – ehkä huomaatte jotain sellaista, mitä muut eivät nähneet. Olkaa hyvät, tutustukaa vapaasti, ja nauttikaan tästä maagisesta paikasta.