Teatteri Hyökyvuori

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittaa kädellään kohti ympäröivää maisemaa. Äänessä on innostusta, mutta myös tiettyä kunnioitusta paikan hiljaisuutta kohtaan.) Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko se? Se tietty sähkö ilmassa, joka syntyy, kun luonto ja ihmisen luoma taide sulautuvat yhdeksi. Me seisomme nyt Teatteri Hyökyvuoren sydämessä. Täällä ei ole punaisia sametteja tai kultaisia koristeita, vaan meitä ympäröivät ikiaikaiset kalliot, tuulen humina puissa ja metsän oma, syvä hengitys. Tämä paikka on jotain paljon suurempaa kuin vain esiintymislava; se on pyhättö, jossa raja arjen ja mielikuvituksen välillä hämärtyy. Kun suljetta silmänne, voitte melkein kuulla menneiden esitysten kaiut ja tuntea sen jännityksen, joka on täyttänyt tämän rinteet vuosikymmenten ajan. Tervetuloa paikkaan, jossa luonto on pääosassa ja me olemme vain sen vieraita. Jos katsomme tätä paikkaa historian linssin läpi, ymmärrämme, ettei Hyökyvuori syntynyt sattumalta. Se on osa sitä suomalaista perinnettä, jossa ihminen on aina etsinyt yhteyttä maahan ja taivaaseen. Alun perin täällä on hyödynnetty maastoa strategisesti, mutta ajan myötä sotilaallinen tai käytännöllinen merkitys väistyi taiteen tieltä. Teatterin synty kertoo visionääreistä, jotka uskoivat, että todellinen draama vaatii ympäristön, joka on itsekin elävä. Täällä on rakennettu lavastuksia, jotka eivät rikkoneet luontoa, vaan korostivat sen muotoja. Historiallisesti tämä on ollut paikka, jossa on kokeiltu rohkeasti; täällä on haastettu perinteinen teatteritila ja viety katsoja mukaan tarinaan tavalla, joka oli aikanaan vallankumouksellista. Se on ollut yhteisöllisyyden keskus, jossa kylän asukkaat ja kaukaa tulleet vierailijat ovat kohdanneet samanlaisen ihmettelyn vallassa. Mutta kuten jokaisella vanhalla paikalla, myös Hyökyvuorella on omat salaisuutensa. Paikallisten keskuudessa liikkuu tarinoita siitä, että vuori ei ole täysin hiljainen silloinkin, kun lavasteet on purettu ja yleisö on lähtenyt. Sanotaan, että tietyissä valoissa, juuri hämärän laskeutuessa, voi nähdä hahmoja, jotka eivät kuulu tähän aikaan. Onko kyse vain valon leikistä kallion seinämillä vai ovatko ne muistoja kaikista niistä tunteista – rakkaudesta, surusta ja intohimosta – joita täällä on esitetty? Jotkut vannovat, että vuori imee itseensä jokaisen huudon ja kuiskaus, ja päästää ne takaisin vain niille, jotka osaavat todella kuunnella. Se on tämä mystiikka, tämä näkymätön kerros, joka tekee Hyökyvuoresta jotain aivan erityistä. Se ei ole vain kiveä ja puuta, vaan tunteiden arkisto. Nyt, kun me olemme kertaillut tätä paikkaa, haluan teidät tekemään jotain. Astukaa hetkeksi omillanne, vaeltakaa noiden kallioiden lomassa ja etsikää oma rauhanne tästä maisemasta. Kysykää itseltänne, millaisen tarinan te kirjoittaisitte tälle lavalle. Teatteri Hyökyvuori ei ole valmis, vaan se täydellistyy jokaisesta teistä, joka kulkee täällä ja kokee jotain omaa. Kiitos, että olitte mukana tässä pienessä aikamatkassa. Toivon, että otatte palasen tätä rauhaa ja mystiikkaa mukananne, kun jatkamme matkaamme eteenpäin. Pidetään huolta tästä paikasta, jotta seuraavakin sukupolvi voi tulla tänne ja ihmetellä samaa.