Luku 1
*(Opas pysähtyy Resiinakujan suulle, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii kädellään kutsuvasti kujalle.)*
Katsokaapa tätä. Pysähtykää hetkeksi ja vain kuuntelekaa. Täällä, tämän kapean Resiinakujan suulla, kaupungin kiireinen melu alkaa hälvetä ja korvautuu jollain aivan muulla. Huomaatteko, miten ilma tuntuu täällä viileämmältä, melkein kosteammalta? Se on näiden vanhojen kiviseinien ja varjoisten kulmien ansiota. Kun astumme tänne, me emme vain kävele kadulla, vaan me astumme syvälle kaupungin muistiin. Täällä jokainen mureneva rappaus ja kulunut kiveys kertoo tarinaa ajasta, jolloin maailma oli hitaampi, mutta samalla vaarallisempi ja salaperäisempi. Tervetuloa paikkaan, jossa historia ei ole vain kirjoissa, vaan se hengittää jokaisessa raossa.
Jos katsomme näitä rakennuksia, me näemme kerroksia. Resiinakuja ei syntynyt suunnitelman mukaan, vaan se kasvoi orgaanisesti, kuin villiviini, kaupungin sydämeen. Sata tai kaksi sataa vuotta sitten tämä oli kaupungin syke, mutta ei se hienostunein syke. Täällä asui ja työskenteli kaupungin näkymätön väki: käsityöläiset, pientuottajat ja ne, jotka eivät mahtuneet pääkatujen loistoon. Kujalla haisi nahka, tervaus ja poltettu puu. Se oli työn ja hien katu. Arkkitehtuuri on sekoitus käytännöllisyyttä ja hätäistä korjaamista; huomaatte, miten jotkut seinät nojaavat toisiinsa, ikään kuin ne tukisivat toisiaan vuosisatojen painon alla. Tämä katu on nähnyt vallankumouksia, epidemioita ja talouskukoistuksia, mutta se on säilyttänyt sielunsa, koska se on aina ollut hieman syrjässä valtavirrasta.
Mutta tiesittekö te, että Resiinakujalla on myös varjopuolensa? Paikalliset vanhukset kuiskailevat edelleen tarinoita kellarikongeista, jotka risteilevät näiden talojen alla. Sanotaan, että salaisia käytäviä käytettiin aikanaan viestien välittämiseen silloin, kun kaupunki oli piiritetty tai kun laki oli liian ankara. On olemassa legenda eräästä kadonneesta kelloseppästä, joka asui tässä keskivaiheilla. Sanotaan, että hän rakensi kelloja, jotka eivät mitanneet aikaa, vaan kohtaloa. Legendan mukaan hän katosi yön aikana, mutta joskus, kun kuukausi on oikeassa asennossa ja katu on täysin hiljainen, täältä kuuluu vaimea, rytminen tikitys, jota ei voi selittää millään loogisella tavalla. Onko se vain tuuli kapeassa solassa vai jotain enemmän? Se on se mystiikka, joka pitää tämän kujan elävänä.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän historian läpi, haluaisin teidät katsomaan vielä kerran noita yläkerta-ikkunoita. Kuvitelkaa ne kasvot, jotka ovat kurkistaneet sieltä alas vuosisatojen ajan, odottaen jotakuta tai vain tarkkaillen maailman menoa. Resiinakuja opettaa meille, että kaupungin todellinen sydän ei syki suurissa monumenteissa, vaan näissä pienissä, unohdetuissa väylissä. Toivon, että otitte mukaan palan tätä tunnelmaa. Jatketaan matkaamme, mutta jättäkää osa itsestänne tänne, näiden kiviseinien suojaan, niin että katu muistaa myös teidät. Olkaa hyvä, seurakaa minua.
