Zaytun

(Opas pysähtyy rauhallisesti, katsoo ryhmäänsä ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Äänisävy on kutsuva, hieman salaperäinen mutta vakuuttava.) Katsokaapa ympärillenne. Kuulkaa tuo kaupungin syke, tuo kauppiaiden huudot ja mausteiden tuoksu, joka leijuu ilmassa. Me seisomme nyt paikassa, jota maailma tunsi kerran nimellä Zaytun, vaikka nykyään se tunnetaan paremmin Quanzhouna. Mutta unohtakaa hetkeksi nykyaika. Kuvitelkaa itsenne 700 vuotta taaksepäin. Olette juuri nousseet maihin valtavalla dhow-aluksella, ja teitä ympäröi kymmenien eri kielten sekamelske. Zaytun ei ollut vain satama, se oli maailman reunalla sijaitseva portti, jossa Idän ja Lännen kohtalot kietoutuivat yhteen. Täällä meri ei ollut este, vaan silta, joka toi mukanaan silkkiä, posliinia ja ihmisiä, joita kukaan ei ollut aiemmin nähnyt. Tunnelma on sähköinen, täynnä odotusta ja mahdollisuuksia. Zaytun nousi maailmankaupan keskukseksi aikana, jolloin silkkitie maalla oli vaarallinen, ja meri tarjosi turvallisemman, joskin arvaamattoman reitin. Se oli yksi maailman suurimmista satamakaupungeista, jopa suurempi kuin monet Euroopan metropolit. Täällä asui rinnakkain arabialaisia, persialaisia, intialaisia ja tietysti kiinalaisia. Se oli aikansa kosmopoliittinen ihme. Kun Marco Polo kirjoitti Zaytunista, hän kuvaili sitä kaupunkina, jossa kauppa kukoisti mittakaavassa, joka tuntui lähes käsittämättömältä. Kuvitelkaa ne valtavat varastot, jotka notkuivat norsunluuta ja eksoottisia puulajeja, sekä ne hienostuneet posliinituotteet, jotka lähtivät täältä matkaan kohti Persianlahtea ja Punaisenmeren rantoja. Zaytun oli paikka, jossa uskonto ja kulttuuri eivät vain kohdanneet, vaan sulautuivat yhteen; täällä moskeijat, hindutemppelit ja kristilliset kirkot seisoivat vierekkäin, todistaen ajasta, jolloin avoimuus oli kaupankäynnin perusedellytys. Mutta jokaisella suurella kaupungilla on myös salaisuutensa, ja Zaytun ei ollut poikkeus. Paikalliset legendat kertovat kadonneista aarteista ja hylätyistä temppeleistä, jotka hautautuivat hiekan ja ajan alle, kun kaupungin kulta-aika päättyi ja satama alkanut liettää. On sanottu, että merenpinnan nousu ja hiekkadyynien siirtyminen eivät vain peittäneet rakennuksia, vaan ne kätkivät sisäänsä salaisuuksia kauppiaista, jotka rikastuivat niin nopeasti, että heidän oma ahneutensa johti tuhoon. Myytit kertovat myös merenalaisista kaupungeista, jotka lepäävät rannikon tuntumassa, odottaen että joku löytäisi tien takaisin menneeseen loistoon. Se on tuo hienoinen melankolia, joka leijuu täällä vielä nykyäänkin: tietoisuus siitä, että maailmanvalloittaja voi kadota historian hämäryyteen vain muutaman vuosisadan kuluessa. Nyt, kun katsomme näitä muinaisia raunioita ja nykyajan vilinää, kysykää itseltänne, mitä me voimme oppia Zaytunista. Se opettaa meille, että maailma on aina ollut kytkeytynyt toisiinsa, vaikka me luulemme olevamme ensimmäisiä, jotka globalisoivat planeetan. Zaytun oli todiste siitä, että uteliaisuus ja kaupankäynti voivat voittaa ennakkoluulot. Toivon, että kun kuljemme eteenpäin, ette näe vain kiviä ja betonia, vaan tunnette sen saman uteliaisuuden, joka toi tuhansia merenkulkijoita tähän satamaan satoja vuosia sitten. Olkaa hyvä, seurakaa minua, niin menemme syvemmälle kaupungin sydämeen, missä historian kaikuu vielä voimakkaimmin.