Avain Otaniemeen

(Opas pysähtyy ryhmän kanssa Otaniemen vehreälle alueelle, katsoo ympärilleen ja hymyilee tiedostavasti.) Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä mäntyjen tuoksu sekoittuu betonin ja teräksen karheuteen, hengittää jotain aivan erityistä. Tervetuloa Otaniemeen. Monelle tämä on vain kampusalue, paikka jossa nuoret aikuiset juoksevat luennoille kahvikupit kädessä, mutta jos suljette silmänne ja kuuntelette tarkkaan, voitte kuulla historian kaiun. Täällä on kyse jostain paljon suuremmasta kuin pelkistä oppitunneista. Tämä on visionäärien maa, paikka, jossa Suomi päätti rakentaa itsensä uudestaan sodan jälkeisessä maailmassa. Tuntukaa tuo ilmassa oleva lataus; se on sekoitus utopiaa, kovaa työtä ja uskoa siihen, että ihminen ja tekniikka voivat luoda jotain täydellistä. Me emme ole vain kävelyllä, vaan me olemme astumassa sisään elävään aikakoneeseen. Mutta mennäänpä nyt syvemmälle. Kuvitelkaa nyt 1940- ja 50-luvut. Suomi oli raunioina, mutta täällä, Espoon metsien keskellä, alkoi yksi maan historian kunnianhimoisimmista projekteista. Teknillinen korkeakoulu ei syntynyt sattumalta, vaan se oli strateginen veto. Haluttiin luoda moderni tiedekeskus, joka ei olisi vain koulu, vaan kokonainen kaupunki itsessään. Arkkitehtuurissa näkyy se aikakauden optimismi; katsokaa noita linjoja, tuota funktionalismia, jossa jokaisella ikkunalla ja käytävällä on tarkoituksensa. Se oli aikaa, jolloin uskottiin, että matematiikalla ja insinööritaidolla voitaisiin ratkaista kaikki maailman ongelmat. Täällä on kävellyt miehiä ja naisia, jotka suunnittelivat Suomen teollisuuden nousun ja sähköistivät koko maan. Jokainen kivi tällä alueella on osa sitä suurta palapeliä, jolla meistä tuli moderni länsimaa. Tämän kaiken keskellä kuitenkin liikkuu tietty mystiikka. Sanotaan, että Otaniemen syvissä kellareissa ja labyrinttimaisissa käytävissä kulkee salaisuuksia, joita ei löydy mistään virallisesta kartasta. On puhuttu salaisista bunkkereista ja kätketyistä laboratorioista, joissa on tehty kokeita, joista ei ole koskaan raportoitu. Mutta kenties suurin myytti on se näkymätön ”Otaniemen henki”. Se on se tietty impulssi, joka saa ihmisen valvomaan kolmessa vuorokaudessa keksien jotain täysin uutta. Sanotaan, että jos kulkee täällä yksin hämärän aikaan, voi melkein kuulla vanhojen professoreiden keskustelut ja kynien rapinan paperilla. Se on eräänlaista tiedon magiaa, joka on imeytynyt maaperään ja joka tarttuu jokaiseen, joka uskaltaa kysyä kysymyksen: mitä jos tämä olisi mahdollista? Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan sykkeen, haluankin haastaa teidät. Kun jatkamme matkaamme, älkää katsoko vain rakennuksia, vaan etsikää merkkejä ihmisistä. Etsikää niitä kuluneita askelmia, joita on painettu tuhansia kertoja, ja miettikää, mikä ajatus tuon portaan yläpäässä on syntynyt. Otaniemi ei ole vain betonia, se on unelmien ja laskelmien liitto. Toivon, että tämä vierailu antaa teille pienen palasen sitä utopiaa mukaan omaan arkeenne. Pidetäänpä nyt ryhmä yhdessä ja liikutaan kohti seuraavaa kohdetta, mutta pysykää valppaina – ehkäpä joku teistä huomaa oven, jota ei pitäisi olla olemassa, tai avaimen, joka avaa oven johonkin täysin odottamattomaan. Mennäänkö?