Luku 1
*(Opas pysähtyy oopperatalon vaikuttavan julkisivun eteen, ottaa rennosti asentoa ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla.)*
Katsokaa tätä rakennusta. Tuntuuko siitä, miten se hengittää? Me seisomme nyt Helsingin kulttuurisen sydämen äärellä, paikassa, jossa arki jää oven ulkopuolelle ja aika tuntuu pysähtyvän. Kun astutte sisään Suomen Kansallisoopperan ovista, huomaatte heti, miten akustiikka ja valo alkavat ohjata teitä. Se ei ole vain talo, vaan valtava instrumentti, joka on viritetty tarkasti herättämään tunteita. Täällä ilma on täynnä odotusta, sellaista sähköistä jännitystä, joka syntyy vain sekunneissa ennen kuin verho nousee ja täydellinen hiljaisuus laskeutuu saliin. Se on paikka, jossa ihmissuhteiden suurimmat tragediat ja riemut esitetään puhtaimmillaan, ja se näkyy jokaisessa marmoripinnassa ja samettiverhossa.
Mutta ennen kuin menemme syvemmälle, meidän on ymmärrettävä, että tämä talo on vasta osa pidempää, kiehtovaa tarinaa. Oopperan ja baletin juuret Suomessa ulottuvat kauas taaksepäin, aikaan, jolloin taide oli säätyläisten etuoikeus ja esitykset tapahtuivat usein improvisoiduissa tiloissa. Kymmeniä vuosia meillä oli unelma omasta, maailmanluokan oopperatalosta, mutta tie tänne oli pitkä ja täynnä poliittista vääntöä. Kun tämä nykyinen rakennus avattiin vuonna 1993, se ei ollut vain arkkitehtoninen saavutus, vaan se oli suomalaisen itsetunnon voitto. Se oli viesti maailmalle, että meillä on kyky hallita kaikkein vaativimpia taidemuotoja. Rakennuksen moderni, mutta arvokas linja heijastaa pohjoismaista minimalismia, mutta sen sisällä sykkii eurooppalainen perinne, joka kytkee meidät suoraan Italian ja Ranskan suurten oopperatalojen historiaan.
Ja tässä kohtaa tulee se, mitä harva turisti huomaa. Jos katsotte tarkasti kulisseja ja tarkkailitte työntekijöiden kiirettä, saattatte aistia talon näkymättömät voimat. Teatterimaailmaan kuuluu aina ripaus mystiikkaa, ja oopperatalo ei ole tässä poikkeus. Kertomukset kertovat, että tällaisissa suurissa taloissa asuu usein niin sanottuja ”teatterihenkiä” – entisiä esiintyjiä tai taiteilijoita, jotka eivät pysty jättämään näyttämöä. On sanottu, että joskus harvoin, harjoitusten aikana, voi kuulua kaukainen aario tai askelia tyhjässä käytävässä, vaikka ketään ei pitäisi olla paikalla. Se on osa sitä taianomaista energiaa, jota kutsutaan teatterivereksi. Se on se mystinen voima, joka saa esiintyjän tuntemaan itsensä pieneksi suuren lavan keskellä, mutta samalla antaa hänelle voiman täyttää koko salin äänellään.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän talon sielun, kutsun teidät astumaan sisään. Älkää vain katsoko seiniä, vaan yrittäkää kuulla ne kuiskaavat tarinat, joita jokainen esitys jättää jälkeensä. Kun kuljemme eteenpäin, kiinnittäkää huomiota siihen, miten valo muuttuu ja miten tila ympärillänne laajenee. Olette matkalla paikkaan, jossa ihminen uskaltaa olla hauras ja suuri samanaikaisesti. Tervetuloa kokemaan taiteen voima, tervetuloa Suomen Kansallisoopperaan. Mennäänkö?
