Luku 1
Tervetuloa, hyvät ystävät! Ottakaa hetki aikaa ja vain pysähtykää tässä. Tunnetteko te tämän ilman? Täällä teatterintorilla, meren läheisyydessä, on aina ollut tiettyä sähköä. Katsokaa tätä rakennusta – Helsingin kaupunginteatteria. Se ei ole mikään perinteinen, kultauksilla kuorrutettu operatalo, vaan jotain paljon rohkeampaa. Se seisoo tässä kuin moderni monumentti, joka hengittää samaan tahtiin kaupungin sykkivän sydämen kanssa. Kun astumme sisälle, jätämme taaksemme arjen kiireen ja astumme maailmaan, jossa totuus ja valhe, tragedia ja komedia kietoutuvat toisiinsa. Täällä seinät eivät vain rajaa tilaa, vaan ne kantavat mukanaan tuhansia tarinoita, huokauksia ja se seisova aplausseja, jotka ovat täyttäneet tämän talon vuosikymmenten ajan.
Mutta mennäänpä hetkeksi taaksepäin. Tämä talo ei syntynyt tyhjästä, vaan se oli osa suurempaa visiota modernisoida Helsingin kulttuurielämää. Teatteri avattiin vuonna 1967, ja se oli aikanaan todellinen arkkitehtoninen statement. Sen suunnitteli arkkitehti Osmo Lappi, ja tavoitteena oli luoda tila, joka olisi demokraattinen ja helposti lähestyttävä, kaukana vanhan ajan jäykistä etiketeistä. Se oli aikaa, jolloin yhteiskunta muuttui, ja teatterin piti heijastaa tätä uutta henkeä. Rakennus itsessään on mielenkiintoinen yhdistelmä betonin karuutta ja teatterin taikaa. Se on rakennettu aikana, jolloin uskottiin vahvasti funktionalismiin, mutta kun katsotte sen muotoja, huomaatte, että siinä on silti jotain orgaanista. Se on kuin suuri koneisto, joka on suunniteltu tuottamaan tunteita. Täällä on nähty klassikoita, jotka on purettu ja rakennettu uudelleen, ja täällä on annettu ääni ihmisille, jotka eivät aiemmin olleet saaneet puhua lavalla.
Kuitenkin, kuten jokaisessa vanhassa teatterissa, myös tämän talon varjoissa asuu jotain, mitä ei löydä virallisista esitteistä. Teatterimaailma on täynnä mystiikkaa, ja kaupunginteatteri ei ole tässä poikkeus. Sanotaan, että näyttämöllä liikkuu joskus hahmoja, joita ei ole kirjoitettu käsikirjoitukseen. On kertomuksia näyttelijöistä, jotka ovat tunteneet selässään kylmän väreen tai nähneet silmäkulmassaan liikettä tyhjällä katsomolla juuri ennen esirippujen nousua. Monet pitävät tätä vain mielikuvituksena tai stressinä, mutta me historian harrastajat tiedämme, että taide ja henkimaailma kulkevat usein käsi kädessä. Teatteri on paikka, jossa naamioidaan itsensä, ja joskus se naamio jää kiinni rakennuksen rakenteisiin. Ehkä se on vain muisto entisistä suurista rooleista, tai kenties jokin vaeltava sielu, joka ei koskaan halunnut poistua valokeilasta.
Nyt, kun olemme kävelleet näiden käytävien läpi ja tunteneet historian havinaa, kutsun teidät katsomaan vielä kerran tätä upeaa rakennusta. Mietikää, kuinka monta elämää on eletty näiden seinien sisällä vain muutaman tunnin aikana, kun valot sammuvat ja esitys alkaa. Teatteri ei ole vain rakennus, vaan se on peili, josta me katsomme itseämme. Toivon, että kun poistutte täältä, ette vie mukanne vain kuvia, vaan myös pienen palan tätä taianomaista tunnelmaa. Kiitos, että kuljette kanssani tämän matkan. Nyt on aika antaa esirippujen nousta omissa elämänne kohtauksissanne – mutta ennen sitä, katsokaapa vielä kerran ylös kohti kattoa, ja ehkä, jos olette tarpeeksi tarkkoja, näette jonkun vilkuttelevan teille takaisin.
