F. E. Sillanpään muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää lämpimästi.) Katsokaapa tätä. Hengittäkääpä nyt hetki tässä paikassa. Huomaatteko, miten kaupungin kiire tuntuu vähän vaimentuvan juuri tässä kohdassa? Me seisomme nyt F. E. Sillanpään muistomerkin äärellä, ja vaikka ympärillämme on nykyaikaa, tämä veistos on kuin ankkuri, joka vetää meidät takaisin aikaan, jolloin kieli oli taidetta ja luonto oli ihmisen peili. Sillanpää ei ollut vain kirjailija; hän oli mies, joka osasi vangita suomalaisen sielun, sen kaipuun ja melankolian, johon meillä on taipumus. Kun katsotte tätä muistomerkkiä, älkää nähneet vain pronssia tai kiveä, vaan kuvitelkaa tähän kohtaan mies, joka näki arkisimmankin hetken pyhänä. Jos mennään syvemmälle historiaan, niin täytyy muistaa, että Sillanpää oli jotain aivan poikkeuksellista. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939, juuri ennen kuin maailma syöksyi toiseen maailmansotaan. Se oli valtava hetki kansalliselle itsetunnollemme. Sillanpään tuotanto, kuten vaikkapa kuuluisa *Meidän kansamme*, ei kertonut suurista sankariteoista tai valtioista, vaan se keskittyi pieniin ihmisiin, maaseudun rauhalliseen mutta raskaaseen elämään ja ihmismielen hienovaraisiin liikkeisiin. Hän kirjoitti tavalla, joka oli lähes musiikkia. Hänen kielensä oli hiottua, mutta samalla syvästi inhimillistä. Tässä muistomerkissä tiivistyy se kunnioitus, jota yhteiskunta tunsi miestä kohtaan, joka nosti suomalaisen maaseudun ja tavallisen ihmisen maailmankirjallisuuden huipulle. Hän opetti meille, että kauneus löytyy usein sieltä, missä se on kaikkein hiljaisinta. Mutta tiedättekö, mikä tässä on se kiehtovin puoli? Sillanpään ympärillä liikkuu aina tietty mystiikka. Sanotaan, että hän ei vain kirjoittanut tarinoita, vaan hänellä oli kyky nähdä asioita, joita muut eivät huomanneet – eräänlaista henkistä herkkyyttä, joka rajautui lähes intuition puolelle. On tarinoita siitä, miten hän kykeni kuvaamaan luonnon kiertokulkua niin tarkasti, että lukijalle tuli tunne, että kirjailija puhui suoraan maan ja metsän puolesta. Moni uskoo, että tämän muistomerkin äärellä voi vielä tänäkin päivänä löytää sen saman rauhan ja kirkkauden, jota hän tavoitteli teoksissaan. Se ei ole vain muistomerkki kuolleelle kirjailijalle, vaan se on ikkuna siihen maailmaan, jossa ihminen on osa luontoa, ei sen herra. Joten, ennen kuin me jatkamme matkaamme, tekisin teille ehdotuksen. Älkää vain kävelkö tästä ohi. Pysähtykää vielä minuutiksi, sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa itsenne hetkeksi pois tästä kaupungista, johonkin syvään metsään tai rauhalliselle pellolle. Mietikää, mikä teidän elämänne pienin, kaunein hetki on ollut. Sillanpää olisi halunnut meidän huomaavan juuri nuo hetket. Otetaanpa nyt yhteiskuva tämän vaikuttavan teoksen edessä, ja sen jälkeen me suunnataan kohti seuraavaa pysäkkiä, mutta pidetään tämä hiljainen hetki mielessä. Olkaa hyvä, seuratkaa minua.