Luku 1
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään ympäröivää metsää ja kivikkoista maastoa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pitäen lyhyitä taukoja, jotta luonnon äänet täyttävät tilan.)*
Katsokaapa ympärillenne. Täällä, missä mäntyjen neulaset vaimentavat askeleet ja ilma tuoksuu kostealta sammaleelta, on jotain, mitä ei näe ensisilmäyksellä. Me ollaan nyt Kivikairalla. Monelle tämä näyttää vain tavalliselta suomalaiselta metsältä, mutta jos pysähtyy hetkeksi ja kuuntelee, niin tämä paikka alkaa puhua. Tunteeko teistä kukaan sen pienen värinän jalkojen alla? Se on historian paino. Täällä luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen kerran yritti kesyttää. Tämän hiljaisuuden alla lepää vuosisatojen takainen ponnistelu, hiki ja kova työ. Me emme ole vain kävelyllä luonnossa, vaan me olemme astumassa sisään elävään arkistoon, jossa kivet muistavat enemmän kuin kirjat.
Jos menemme syvemmälle, niin meidän täytyy ymmärtää, mitä tämä paikka on ollut. Kivikaira ei ole syntynyt sattumalta, vaan se on ollut osa suurempaa kokonaisuutta, jossa ihminen on taistellut materiaalin kanssa. Ennen nykyistä koneellistumista kivet olivat rakentamisen perusta, ja tällaiset paikat toimivat usein luonnonvarojen lähteinä. Kuvitelkaa nyt tähän metsään kymmenien miesten huudot, raudan kalske kiveä vasten ja raskas hengitys. Täällä on raivattu teitä ja siirretty lohkareita, joita ei nykyään olisi mitään syytä liikuttaa. Se on ollut brutaalia työtä, jossa jokainen sentti eteenpäin on ansaittu verellä ja uuvutuksella. Historian harrastajana mä näen näissä kivenlohkareissa merkkejä siitä, miten me ollaan muokanneet maisemaa oman hyvymme mukaan. Se on ollut jatkuvaa vuoropuhelua luonnonvoimien ja ihmisen tahdon välillä, ja tässä kohtaa metsää ihminen on joutunut taipumaan.
Mutta tiedättekö, mitä täällä oikeasti on tapahtunut? Paikallisten keskuudessa on aina liikkunut tarinoita, joita ei löydy virallisista kartoista. Sanotaan, että Kivikairan syvimmät kolot eivät ole vain luonnon muovaamia. On kuiskaillut, että sodan ja levottomuuksien aikoina täällä on kätketty asioita, joita ei haluttu löytää. Jotkut puhuvat salaisista varastoista, toiset taas hengetönista poluista, jotka johtavat paikkoihin, joihin ei ole tarkoitus palata. Onko kyse vain myytistä? Ehkä. Mutta kun katsoo noita tummia kivenrakoja ja huomaa, miten valo ei tavoita pohjaa, niin alkaa uskoa, että täällä on säilynyt jotain, mikä kuuluu vain metsälle. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen; tunne siitä, että joku tai jokin tarkkailee meitä näiden kivien takaa.
Nyt minä haastan teidät. Kun me jatkamme matkaamme, älkää vain kävelkö, vaan katsokaa tarkasti. Etsikää kivistä merkkejä, jotka eivät kuulu luontoon. Ehkä löydätte hionnan jäljen tai kummallisen uurtimen, joka kertoo tarinan jostain kadonneesta työkalusta tai ihmisestä. Anna tämän paikan vaikuttaa teihin. Kun me lopulta poistumme Kivikairalta, jättäkää se sellaisenaan, mutta ottakaa mukaan se tunne siitä, että olette olleet osana jotain paljon suurempaa ja vanhempaa kuin meidän oma aikamme. Mennäänpä nyt eteenpäin, katsotaan mitä metsä meille vielä paljastaa.
