Luku 1
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja elehtii ympäröivää metsää ja kalliota kohti. Äänensävy on kutsuva, hieman salaperäinen, mutta varmatut.)*
Katsellaanpa tätä hetken. Kuulkaa, miten metsä hiljenee ympärillämme. Täällä, missä sammal peittää maan ja ilma tuoksuu kostealta havulta, on jotain sellaista, mitä ei näe ensisilmäyksellä. Me seisomme nyt Kivikairanreunalla. Monelle tämä näyttää vain tavalliselta luonnonkauniilta kololta tai kalliomuodostelmalta, mutta jos pysähtyy ja antaa mielikuvituksen toimia, alkaa paikka hengittää. Täällä luonto ja ihmisen jättämät jäljet kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka saa selkäpiin kihelmään. Tuntuuko teistähän sekin, miten ilma tuntuu täällä hieman tiheämmältä, ikään kuin kallio itsessään kätkisi sisäänsä satojen vuosien hiljaisuuden? Tervetuloa paikkaan, jossa aika on pysähtynyt.
Jos menemme syvemmälle historiaan, niin Kivikaira ei ole vain geologinen sattuma. Kun katsomme näitä kiven halkeamia ja kuluneita pintoja, me katsomme suoraan menneisyyden työläisten ja selviytyjien silmiin. Ennen kuin meillä oli moderneja teitä ja koneita, tällaiset paikat olivat elintärkeitä. Täällä on liikkunut metsämiehiä, salakuljettajia ja ehkä jopa niitä, jotka halusivat vain kadota maailmalta. Kaira on toiminut luonnon omana arkistona. Voitte kuvitella, miten täällä on kuiskaillut varoituksia lähestyvistä vieraista tai miten kallion suojaa on käytetty levähdyspaikkana raskaan työpäivän jälkeen. Jokainen kivenlohkare on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, ja vaikka ihminen on yrittänyt jättää merkkinsä tähän maastoon, luonto on hitaasti, mutta varmasti, alkanut ottaa kaiken takaisin itselleen. Se on jatkuvaa kamppailua kovan kiven ja pehmeän sammaleen välillä.
Mutta historiankirjoihin ei ole merkitty kaikkea. Paikallisten keskuudessa on aina liikunut tarinoita, joita ei kirjoitettu ylös. Sanotaan, että Kivikaira ei ole vain kiveä, vaan se on eräänlainen portti. Vanhat kertomukset puhuvat salaisista onkaloista ja kaiuista, jotka eivät kuulu kenellekään täällä elävälle. On sanottu, että tiettyinä öinä, kun kuu on juuri oikeassa asennossa, kalliosta voi kuulla vaimeaa huminaa, kuin maa itse hengittäisi. Jotkut uskovat, että täällä on kätkettynä jotain arvokasta – ei ehkä kultaa tai hopeaa, vaan jotain aineetonta, kenties muistoja tai lupauksia, jotka on jätetty kiveen talletettavaksi. Se on se mystiikka, joka tekee tästä paikasta erityisen. Se ei ole vain kohde kartalla, vaan se on tunne, joka tarttuu ihmiseen, kun hän uskaltaa kuunnella hiljaisuutta.
Nyt minä haastan teidät. Kun me jatkamme matkaamme eteenpäin, älkää vain kävelkökää, vaan yrittäkää aistia tätä paikkaa. Katsokaa tarkkaan kallion halkeamia ja miettikää, mitä ne kertoisivat, jos ne osaisivat puhua. Mitä te itse jättäisitte tänne muistoksi, jos tietäisitte, että kivi säilyttää sen ikuisesti? Pitäkää silmät auki, sillä Kivikaira paljastaa salaisuutensa vain niille, jotka osaavat odottaa ja kunnioittaa sen rauhaa. Mennäänpä nyt, katsotaan mitä seuraavan mutkan takana odottaa, mutta muistakaa, että täällä me olemme vain vieraita – kivi on täällä isäntä.
