Luku 1
*(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja viittoo kädellään ympäröivää maisemaa. Äänensävy on rauhallinen, kutsuva ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaapa ympärillenne. Hengittäkää syvään. Tuntukaaan tuo ilmassa leijuva kosteus ja sammaleen tuoksu. Me olemme nyt Kylmänoronpuistossa, paikassa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Huomaatteko, miten metsä muuttuu täällä? Puut kasvavat eri tavalla, ja hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Täällä ei ole kaupungin hälyä, vain tuulen huminaa ja veden kuiskausta. Tämä ei ole vain tavallinen metsäalue tai puisto, vaan se on kuin elävä museo, jossa luonto on ottanut takaisin sen, minkä ihminen on kerran yrittänyt hallita. Tervetuloa paikkaan, jossa jokainen kivi ja jokainen vanha puunrunko kantaa mukanaan tarinaa, jota ei ole kirjoitettu historiaoppikirjoihin, vaan joka on kaiverrettu tähän maaperään.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, meidän on ymmärrettävä, että tämä maa on nähnyt sukupolvien vaihtuvan. Kylmänoron alue on ollut osa laajempaa elinkeino- ja luonnonkiertoa jo satoja vuosia. Ennen kuin täällä oli suojeltu puisto, täällä on raivattu peltoja, hakattu polttopuita ja käyty kovaa kamppailua karua maastoa vastaan. Täällä on asuttu ja tehty työtä, joka on ollut raskasta ja usein ankeaa. Historioitsijana minua kiehtoo se, miten ihminen on yrittänyt kesyttää tämän kylmän ja kostean maan, mutta lopulta luonnon oma tahto on voittanut. Nämä suvannot ja kosteikot, jotka nyt näyttävät niin rauhallisilta, olivat aikoinaan haasteita kulkijoille ja rajoitteita asutukselle. Täällä on liikkunut metsästäjiä ja kerääjiä, ja ehkäpä jopa salakuljettajia, jotka hyödynsivät metsän tiheyttä ja maaston vaikeutta pysyäkseen näkymättömissä.
Mutta kuten jokaisella vanhalla metsällä on, myös Kylmänoronpuistolla on omat salaisuutensa. Paikalliset kertomukset vihjaavat, että näiden sumuisten laaksojen syvyyksissä on asioita, joita ei voi selittää pelkällä biologialla tai geologialla. On puhuttu eräänlaisista "hiljaisista kohdista", joissa aika tuntuu vääntyvän, ja joissa voi tuntea vanhojen asukkaiden läsnäolon, vaikka heitä ei näkyisi. Sanotaan, että tiettyjen puiden juurella on kätkettynä muistoja ajalta, jolloin ihminen eli sopusoinnussa luonnon henkien kanssa. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko tässä maassa jotain sellaista, mikä resonoi meidän sisällämme? Minä uskon, että tällaiset myytit syntyvät syystä. Ne ovat tapa antaa nimi sille kunnioitukselle ja jopa pienelle pelolle, jota me tunnemme, kun seisomme valtavan ja muuttumattoman luonnon keskellä.
Nyt, kun olemme kulkeneet tämän polun, haluan teidän tekevän yhden asian. Pysähdykää hetkeksi täysin hiljaa. Sulkekaa silmänne ja kuunnelkaa. Mitä te kuulete? Ehkäpä kuulete historian kuiskausta tai luonnon omaa hengitystä. Kun jatkamme matkaamme eteenpäin, muistakaa, että olette vain vieraita tässä ikuisessa puistossa. Jättäkää jälkeenne vain jalanjäljet ja ottakaa mukaanne vain muistot. Kylmänoronpuisto ei vaadi meiltä muuta kuin kunnioitusta ja uteliaisuutta. Olkaa varovaisia askeltenne kanssa, sillä jokainen askel on askel syvemmälle menneisyyteen. Mennäänpä nyt katsomaan tuota vanhaa puronvartta, siellä on vielä yksi pieni yllätys odottamassa.
