Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy vuoristoradan jalkaan, katsoo ylös teräsrakenteita ja hymyilee ryhmälle. Hän elehtii kädellään kohti huipentuneita kierroksia ja jyrkkiä pudotuksia.)
Katsokaapa tätä rakennelmaa. Kuulkaa tuo ääni – tuo metallinen kolina, huudot ja se lähes käsinkosketeltava jännitys, joka värisee ilmassa. Useimmille tämä on vain vauhtia ja adrenaliinia, mutta kun seisoo tässä kymmenen vuotta oppaana, alkaa nähdä tämän enemmänkin kuin pelkkänä huvipuistolaitteena. Se on itse asiassa valtava, teräksinen monumentti ihmisen halulle voittaa pelko ja uhmata fysiikan lakeja. Tunteeko se, miten vatsassa kavahtaa jo pelkästään tuota nousua katsoessa? Se on se primitiivinen vaisto, joka kertoo meille, ettemme ole luonnostaan tarkoitettu lentämään tai putoamaan vapaasti, mutta silti me tavoittelemme sitä tunnetta kerta toisensa jälkeen.
Jos mennään historiassa taaksepäin, niin vuoristoradan juuret ovat paljon synkemmät ja mielenkiintoisemmat kuin uskovatkaan. Alun perin kyse ei ollut edes teräksestä, vaan jäästä ja puusta. Jo 1600-luvun Venäjällä rakennettiin valtavia jäämäkiä, joissa ihmiset syöksyivät alas kelkoilla – ja kuvitelkaa se kylmyys ja nopeus ilman nykyisiä turvavaijereita! Myöhemmin, 1800-luvulla, kun teollinen vallankumous alkoi pyörittää maailmaa, puurakenteiset radat yleistyivät. Ne olivat aikansa insinööritaidon huipentumia, mutta samalla melko vaarallisia. Tuolloin vuoristorata ei ollut vain viihdettä, vaan se heijasti ajan henkeä: uskoa koneisiin, nopeuteen ja riskinottoon. Siirryttiin puusta teräkseen vasta paljon myöhemmin, kun materiaalikemia ja laskentamenetelmät mahdollistivat nuo uskomattomat loopit ja pystysuorat pudotukset, joita nyt ihaillaan.
Mutta tässä kohtaa on yksi asia, jota ei yleensä kirjoiteta esitteisiin. Jokaisen suuren radan ympärille syntyy aina omia myyttejä. Täälläkin on kiertänyt tarinoita niistä hetkistä, kun rata on ollut tyhjä, mutta vartijat ovat vannoneet kuullevansa vaunujen kolinaa yöllä. Jotkut sanovat, että radan rakenteisiin on jäänyt osa sen suunnittelijan intohimosta, joka ei koskaan saanut nähdä teostaan täydellisenä. On myös puhuttu salaisista turvamekanismeista, jotka on rakennettu niin piiloon, ettei tavallinen matkustaja huomaa niitä, mutta jotka tekevät tästä kokemuksesta turvallisen. Se on tuo kiehtova ristiriita: me maksamme siitä, että tunnemme olevamme vaarassa, vaikka tiedämme olevamme täydellisessä kontrollissa. Se on psykologinen peli, jossa pelko ja turvallisuus tanssivat samaa tanssia.
Nyt, kun olette kuulleet tämän taustan, katsokaa vielä kerran tuota huippua. Se näyttää kaukaa helpolta, mutta kun olette siellä ylhäällä ja maailma kutistuu pienen pieneksi, historian havina ja nykyhetken jännitys yhdistyvät yhdeksi suureksi huudoksi. Oletteko valmiita kokeilemaan, miltä tuntuu antaa painovoiman ottaa ohjat? Toivon, että pidätte kiinni tiukasti, mutta annatte mielen vapautua. Mennäänpä nyt jonoon ja katsotaan, kuka teistä uskaltaa kohdata tämän teräshirviön ensimmäisenä. Seuraa minua, matka alkaa tästä!