Luku 1
*(Opas pysähtyy Myllykallion reunalle, pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä pitäen lyhyitä taukoja, jotta ryhmä voi kuunnella tuulta ja veden liplatusta.)*
Katsokaapa tätä näkymää. Hengittäkääpä kunnolla sisään – tunnetteko tuon kostean mullan ja vanhan metsän tuoksun? Me seistämme nyt Myllykalliolla, paikassa, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat kietoutuneet toisiinsa satojen vuosien ajan. Kun katsotte tuota jylhää kalliota ja alapuolella virtaavaa vettä, on helppo unohtaa, että tämä hiljaisuus on joskus ollut täynnä elämää, melua ja kovaa työtä. Täällä aika tuntuu hidastuvan, ikään kuin kallio itsessään muistaisi kaiken sen, mitä me olemme jo unohtaneet. Tervetuloa paikkaan, joka ei ole vain maamerkki, vaan avattu kirja alueemme historiasta.
Jos siirrymme ajassa taaksepäin, niin tämä kallio ei ole ollut vain hieno näköalapaikka, vaan se on ollut elintärkeä osa paikallista taloutta. Kuten nimi kertoo, täällä on pyörinyt mylly. Mietikää nyt, mitä se tarkoitti aikana ennen sähköä: vesi oli se voima, joka piti kylän hengissä. Myllyrakennukset, rattaat ja raskas kivimurskaus – kaikki se tapahtui juuri tässä ympäristössä. Jauhuksessa on kuulunut jatkuva kolina ja veden pauhu. Maanviljelijät ovat tulleet tänne hevoskärryillään, odottaneet vuoroaan ja vaihtaneet kuulumisia samalla kun vilja on muuttunut jauhoiksi. Tämä kallio on toiminut luonnollisena perustuksena ja suojana, ja sen uurteisiin on jäänyt kaiut kireistä keskusteluista sadoista ja veroista. Se oli yhteisön sykkivä sydän, jossa luonnonvoimat on valjastettu ihmisen käyttöön hyvin kekseliästi.
Mutta kuten jokaisella vanhalla paikalla, myös Myllykalliolla on omat salaisuutensa. Paikalliset legendat kertovat, että kallion syvissä raoissa ja vedenpinnan alla on asunut olentoja, jotka eivät pitäneet häiriöistä. Sanottiin, että jos myllärillä oli huono päivä tai jos joku yritti huijata vaa'alla, vesi saattoi nousta arvaamattomasti tai myllyratas jumiutua selittämättömästi. Jotkut uskoivat, että kallion sisällä kulkee salaisia käytäviä, jotka johtavat syvälle maan alle tai kytkeytyvät muihin alueen kätköihin. Vaikka historiankirjat puhuvat vain tekniikasta ja viljasta, niin täällä, hämärän laskeutuessa, on helppo uskoa, että kivet osaavat puhua. Onko se vain tuulen suhinaa puiden latvoissa, vai kuiskailevatko entiset asukkaat meille jotain, mitä emme osaa enää ymmärtää?
Nyt kun olemme pysähtyneet hetkeksi historian äärelle, haluaisin teidät kokeilemaan jotain. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuvitelkaa se pauhu, se pöly ja se yhteisöllisyys, joka täällä vallitsi. Sitten avatkaa silmänne ja katsokaa, miten luonto on ottanut kaiken takaisin syliinsä. Se on muistutus siitä, että me olemme vain vieraita tällä maalla, ja lopulta kallio ja vesi jäävät jäljelle. Jatketaan matkaamme polkua pitkin, mutta pysykää valppaina – katsokaa tarkasti kiven halkeamia ja veden väreilyä. Ehkä joku teistä näkee jotain sellaista, mitä minäkään en ole kymmenessä vuodessa oppaana huomannut. Olkaa hyvä, kuljetaan eteenpäin.
