Evakkolasten muistomerkki

(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, antaa ryhmän hiljentyä hetkeksi ja katsoo ympärilleen ennen kuin aloittaa rauhallisella, mutta painokkaalla äänellä.) Katsokaa tätä paikkaa. Tuntuuko täällä hieman erilaiselta kuin muualla kaupungissa? Tässä kohdassa aika ikään kuin pysähtyy. Kun seisomme tämän muistomerkin äärellä, me emme katso vain kiveä tai metallia, vaan me katsomme yhteen Suomen historian raskaimmista ja samalla kauneimmista tarinoista. Kokeilkaa hetkeksi sulkea silmänne. Kuulkaa mielessänne pienten kenkien kopina kivetyksellä, vaimeat itkut ja kymmenien lasten hengitys kylmässä ilmassa. Tässä on kyse siitä hetkestä, kun lapsuus katkesi ja korvautui selviytymiskamppailulla. Tämä ei ole vain monumentti, vaan se on hiljainen todistaja tuhansille pienille sydämille, jotka pelkäsivät, mutta jotka silti jatkoivat matkaansa kohti tuntematonta. Mennään nyt vähän syvemmälle siihen, mitä täällä oikeastaan tapahtui. Kun sota repäisi maan kahtia, alkoi valtava ihmisvirta liikkua itäiseltä kannaalta länteen. Nämä olivat evakkolapset. Kuvitelkaa tilanne: lapsi, ehkä viisivuotias, jolla on mukanaan vain yksi pieni salkku, jossa on ehkä lempinukke tai muutama vaate. Heidät lähetettiin pois kodeistaan, usein tuntemattomien aikuisten valvonnassa, jotta he välttyisivät taisteluilta. Monet heistä eivät tienneet, minne he olivat menossa tai milloin he saisivat nähdä vanhempansa uudelleen. He päätyivät kaukaisiin kyliin, vieraisiin syliin ja kouluissa, joissa kieli ja tavat saattoivat olla täysin erilaisia. Se oli valtava psykologinen koetus. He olivat ”vieraita” omassa maassaan, kantaen mukanaan kodin kaipuuta, joka oli niin syvää, ettei sitä osannut lapsena edes nimetä. He oppivat sopeutumaan, mutta hinta oli kova: se oli varhaiskypsyyttä, jota kukaan ei olisi halunnut heille. Tämän muistomerkin ympärillä liikkuu usein sellainen hiljainen myytti, että evakointi oli vain järjestelmällinen siirto paikasta A paikkaan B. Mutta jos puhumme ”salaisuuksista”, niin ne löytyvät niiden lasten päiväkirjoista ja muistoista, joita ei kerrottu ääneen vuosikymmeniin. Moni heistä kantoi mukanaan salaisuutta siitä valtavasta pelosta, että heidät oli hylätty. On kerrottu tarinoita lapsista, jotka kieltäytyivät riisumasta vaatteitaan viikoittain, koska pelkäsivät, ettei heillä olisi mitään päällä, kun vanhemmat vihdoin tulisivat hakemaan heidät. Se oli sellaista näkymätöntä traumaa, joka kulki mukana aikuisuuteen asti. Myytti sota-ajan sankarillisuudesta peitti usein alleen tämän lapsen yksinäisyyden. Muistomerkki ei siis vain muista matkaa, vaan se muistaa myös ne kyyneleet, jotka pyyhittiin salaa tyynyn kulmaan pimeässä huoneessa. Kun nyt katsotte tätä muistomerkkiä vielä kerran, älkää näkikö vain historiaa, vaan näkikö siinä voiman. Se on muistutus siitä, miten pienikin ihminen pystyy kestämään lähes mahdottomia asioita, kun kyse on selviytymisestä. Tämä paikka opettaa meille, että koti ei ole vain osoite, vaan turva, jota meidän ei pitäisi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä. Haluan jättää teidät nyt hetkeksi oman rauhanne kanssa. Kävelkää rauhassa, koskettakaa pintoja ja miettikää, mitä te itse kantaisitte mukanne, jos joutuisitte jättämään kaiken taaksenne. Kiitos, että kuljitte tämän matkan kanssani.