Luku 1
(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kuvitteellista pölyä takistaan. Hän katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle.)
Katsokaapa ympärillenne. Tuntuuko teistähän sekin, miten ilma muuttuu tässä puistossa? Se on kuin astuisi näkymättömän verhon läpi. Kaupungin melu, tuo jatkuva hiekkapaperinen suhina, vaimenee täällä kummallisella tavalla. Täällä, Kylänvanhimmanpuistossa, aika ei kulje suoraan, vaan se kiertää kehää, samalla tavalla kuin nuo ikiaikaiset puunrungot kiertyvät kohti taivasta. Haistakaa tuo kostea multa ja vanha lehti. Se on historian tuoksu, jos sellaista on olemassa. Täällä ei ole kyse vain kasvillisuudesta, vaan tästä hiljaisuudesta, joka tuntuu melkein painavalta, ikään kuin puut itse vahtisivat jotakin, mitä me emme enää muista.
Jos mennään takaisin aikaan, jolloin tätä aluetta ei kutsuttu puistoksi vaan pyhälehdoksi tai kylän sydämeksi, ymmärretään tämän paikan merkitys. Ennen kuin asfaltti ja kaupunkisuunnittelu ottivat vallan, tämä alue oli yhteisön ankkuri. Täällä tehtiin ne päätökset, jotka määrittivät sukupolvien kohtalon. Kuvitelkaa nyt ne vanhimmat, harmaahiuksiset miehet ja naiset, istumassa näiden samojen puiden katveessa. He eivät puhuneet kiireellä, vaan harkitusti. Täällä sovittiin rajoista, täällä päätettiin sadoista ja täällä purettiin riidat, jotka olisivat muuten voineet repiä kylän kahtia. Jokainen kivi ja juurakko on nähnyt historian kulun: nälkävuodet, sodat ja ne hiljaiset kevääet, jolloin elämä on alkanut taas alusta. Tämä puisto on kuin elävä arkisto, jossa jokainen vuosirengas on kirjoitettu sivulle, vaikka me emme osaisi enää lukea sitä kieltä.
Mutta historian kirjojen välissä on aina tilaa sille, mitä ei voida todistaa. Paikallisten keskuudessa on kiertänyt legenda siitä, että puiston vanhimman puun juurakoiden alla lepää jotain, mitä ei ole tarkoitettu löydettäväksi. Sanotaan, että vanhimmat jättivät sinne viestin tai esineen, joka takaa kylän rauhan niin kauan kuin puu pysyy pystyssä. On puhuttu kuiskauksista, joita kuuluu vain sumuisina aamuina, kun tuuli puhaltaa oikeasta suunnasta. Jotkut sanovat, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja laskee kätensä runkoa vasten, voi tuntea rytmin, joka ei ole puun vaan tämän maan oma syke. Onko se vain mielikuvitusta? Ehkä. Mutta tässä maailmassa, jossa kaikki on mitattua ja selitettyä, on jotain lohdullista siinä, että on olemassa salaisuuksia, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme pieniksi.
Nyt minä haastan teidät tekemään jotain. Älkää vain kävelkö läpi, vaan valitkaa itsellenne yksi puu, joka puhuttelee teitä. Menkää sen luo, sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää kuulla se, mitä kaupungin kohina yleensä peittää. Mietikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne, jos tietäisitte, että joku löytää sen sadan vuoden kuluttua. Me jatkamme matkaamme täältä pian, mutta muistakaa, että tämä puisto ei ole vain pysäkki matkalla, vaan se on muistutus siitä, että me olemme vain hetkellisiä vieraita tässä maisemassa. Kiitos, kun kuljitte tämän pienen aikamatkan kanssani. Olkaa hyvä, ottakaa oma aikanne ennen kuin siirrymme eteenpäin.
