Sibeliuksen muotokuva

(Opas pysähtyy muotokuvan eteen, ottaa pienen tauon ja katsoo ensin teosta, sitten ryhmää. Ääni on rauhallinen, mutta intohimoinen.) Katsokaa tätä miestä. Pysähtykää hetkeksi ja tuntekaa se hiljaisuus, joka tästä kuvasta huokuu. Me emme katso vain maalia kankaalla tai kiveä, vaan me katsomme suoraan Suomen sielunmaisemaan. Tässä on Jean Sibelius. Huomaatteko, miten hänen katseensa ei oikeastaan kohtaa meitä, vaan se kurottaa jonnekin kauas, ehkäpä Ainolan metsien syvyyksiin tai johonkin sellaiseen äänimaailmaan, jota me tavalliset kuolevaiset emme pysty kuulemaan. On jotain pysäyttävää siinä tavassa, jolla hän on kuvattu – tiettyä arvokkuutta, mutta samalla sellaista raskasta yksinäisyyttä, joka usein seuraa suurta lahjakkuutta. Tuntuuko teistä, että hän on läsnä tässä hetkessä, vai onko hän jo matkalla jonnekin muualle? Jos menemme syvemmälle historiaan, meidän on ymmärrettävä, mitä Sibelius merkitsi meille silloin, kun tämä kuva on syntynyt. Hän ei ollut vain säveltäjä, vaan hän oli kansallinen symboli. Me olimme nuori kansa, joka etsi identiteettiään, ja Sibeliuksen musiikki antoi meille kielen, jolla kuvata pohjoista luontoa ja sisuamme. Tässä muotokuvassa näkyy se aikakausi, jolloin taide ja politiikka kietoutuivat yhteen. Katsokaa hänen kasvojaan – siinä on kurinalaisuutta, mutta myös sisäistä myrskyä. Hän paini koko elämänsä ajan täydellisyyden kanssa. Me tiedämme historian lehdistä, kuinka hän hioi teoksiaan vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja kuinka hän lopulta vaipui kuuluisaan hiljaisuuteensa, jolloin maailma odotti kuumeisesti uutta sinfoniaa, mutta hän ei enää kirjoittanut mitään merkittävää. Tämä kuva vangitsee juuri sen jännitteen: kyvyn luoda jotain ikuista ja samalla pelon siitä, ettei se ole koskaan tarpeeksi hyvää. Mutta tässä kuvassa on myös jotain, mitä oppaiden kirjoissa ei välttämättä kerrota. On sanottu, että Sibelius oli mies, joka kantoi mukanaan salaisuuksia. Monet uskovat, että hänen katseensa kätkee sisäänsä tietynlaisen melankolian, joka ei johtunut vain luonteesta, vaan syvästä kaipuusta johonkin saavuttamattomaan. On olemassa myytti, jonka mukaan hän kykeni näkemään nuotit väreinä ja muotoina, ja kun katsotte tätä muotokuvaa tarkasti, voitte melkein aistia sen värikylläisyyden, joka asuu hänen mielessään. Tämä ei ole vain kuva miehestä, vaan kuva taiteilijasta, joka eli rajapinnalla todellisuuden ja vision välillä. Hän oli ikään kuin silta, joka yhdisti meidät muinaiseen Kalevalaan ja moderniin maailmaan, ja tämä muotokuva on kuin ikkuna siihen mystiseen prosessiin. Nyt minä haastan teidät. Kun me jatkamme matkaamme, älkää unohtako tätä katsetta. Kun kuulete myöhemmin päivän aikana tuulen huminaa tai veden solinaa, miettikää, miltä se Sibeliuksen korvissa kuulosti. Kuka hän oli oikeasti tuon arvokkaan julkisivun takana? Oliko hän onnellinen mies, vai oliko taiteen hinta liian kallis? Viekaa tämä kysymys mukanne ja katsokaa vielä kerran tätä miestä. Sitten me siirrymme eteenpäin, mutta jättäkää osa itsestänne tänne, tämän hiljaisuuden äärelle. Olkaa hyvä, tulkaa perään.