Luku 1
(Opas pysähtyy mäen huipulle, vetää syvään henkeä ja katsoo alas rinteelle, sitten takaisin ryhmään. Hän hymyilee ja elehtii kädellään ympäröivää maisemaa.)
Katsokaas tätä näkymää. Nyt me seisomme Pihlajamäen huipulla, ja vaikka ensi silmäyksellä tämä näyttää vain tavalliselta kaupungin pulkkamäeltä, niin jos vain pysähtyy hetkeksi, voi melkein kuulla menneisyyden kaiut. Tunnetteko tuon viiman kasvoillanne? Se ei ole vain talven kylmyyttä, vaan se on kuin historian hengitystä. Täällä, tämän lumen ja lumen alla, lepää kerroksittain kaupunkimme muistoja. Täällä lapset ovat huutaneet riemustaan vuosikymmenestä toiseen, ja täällä aikuiset ovat katsoneet kauas horisonttiin pohtien elämäänsä. Tämä paikka on ollut kaupungin hengähdyspaikka, pieni saareke keskellä kasvavaa asfalttiviidakkoa, jossa luonto ja ihmisen leikki kohtaavat.
Mutta mennäänpä syvemmälle. Pihlajamäki ei ole aina ollut vain vapaa-ajan kohde. Jos kelaamme aikaa taaksepäin, sata vuotta tai enemmän, tämä rinne on ollut osa laajempaa kulttuurimaisemaa, jota hallitsivat pienviljelijät ja metsiköt. Ennen kuin kaupunki laajeni ja talot nousivat tiheästi ympärillemme, täällä kulki vanhoja polkuja, joita pitkin kuljetettiin puuta ja tarvikkeita kaupungin keskustaan. Maaperä on täällä mielenkiintoista; se on kestänyt kaupungistumisen paineen, ja mäen jyrkkyys on toiminut luonnollisena suojana. Historiallisesti tämä alue on ollut strateginen tarkkailupiste. Sieltä on voitu seurata kaupungin kasvua, palojen leviämistä tai tulijoiden saapumista. Pihlajat, jotka antoivat mäelle nimensä, ovat olleet täällä jo kauan ennen meitä, ja ne ovat nähneet sukupolvien vaihtuvan, kuntakaverien kasvavan aikuisiksi ja kaupungin muuttuvan puuvarjoista betoniviidakoksi.
Tähän mäkeen liittyy kuitenkin yksi asia, josta ei virallisissa oppaissa puhuta. Paikallisten vanhimpien keskuudessa liikkuu tarina niin kutsutusta Pihlajamäen kätköstä. Sanotaan, että kaupungin suurten levottomuuksien aikana, kenties sota-aikana tai suurten tulipalojen kynnyksellä, joku on hautannut tänne rinteeseen jotain arvokasta – ei välttämättä kultaa, vaan kenties kirjeitä, päiväkirjoja tai muistoesineitä, joiden piti säilyä tuleville polville. Jotkut vannovat, että sumuisina talviaamuina, juuri ennen auringonnousua, voi nähdä hahmon vaeltamassa mäen huipulla, ikään kuin hän etsisi jotakin, minkä hän on jättänyt tänne vuosikymmeniä sitten. Onko kyseessä vain urbaani legenda vai todellinen historian fragmentti? Se on osa tämän paikan mystiikkaa, joka tekee pelkästä pulkkamäestä jotain paljon suurempaa.
Nyt, kun tiedätte, mitä tämän lumen alla sykkii, näyttääkö tämä rinne teistä erilaiselta? Kehotan teitä katsomaan vielä kerran alas kaupunkiin ja miettimään, kuinka monta tarinaa täällä on kertomatta. Mutta nyt riittää historian havinaan, sillä on aika kääntää katse tulevaisuuteen – tai ainakin seuraavaan vauhtipiikkiin. Oletteko valmiita? Ottakaa pulkat esiin, tuntekaa se jännitys vatsanpohjassa ja päästkää itsenne vapaaksi. Laskekaa alas, tunkekaat vauhti ja muistakaa, että jokainen liukuu nyt samalla polulla, jota pitkin historia on kulkenut. Kolme, kaksi, yksi – nyt mennään!
