Luku 1
(Opas pysähtyy rinteen yläreunaan, katsoo alas lumisille rinteille ja kääntyy ryhmän puoleen pieni hymy huulillaan. Hän vetää syvään henkeä talvisesta ilmasta.)
Katsokaapa tätä näkymää. Täällä, keskellä Helsingin sykettä, on paikka, jossa aika tuntuu välillä pysähtyvän. Kun seisomme tässä Herttoniemen rinteessä, me emme ole vain laskettelukeskuksessa, vaan me olemme kaupunkilaisen vapaa-ajan pyhätössä. Kuulkaa tuo hiihtosuksien narske lumessa ja kauempana kuuluva liikenteen humina. Se on se omituinen kontrasti, joka tekee tästä paikasta erityisen. Täällä kohtaa urbaani betoni ja pohjoisen talven villiys. Monet teistä ehkä vain liukuvat alas tästä rinteestä matkalla kotiin tai töihin, mutta jos pysähtyy hetkeksi, voi melkein tuntea, miten tämä rinne hengittää kaupungin historiaa ja tuhansien helsinkiläisten talvisia muistoja.
Mutta mennäänpä syvemmälle, historiassa taaksepäin. Herttoniemi ei ole aina ollut tällaista asuinaluetta. Ennen kuin täällä nousi kerrostaloja ja kauppakeskuksia, tämä seutu oli maaseutua, kartanoita ja rannikkoalueita. Kun Helsinki alkoi laajentua sotien jälkeen ja kaupungistuminen kiihtyi, syntyi tarve tuoda luonto ja liikunta lähemmäs ihmisiä. Tällaiset kaupunkirinteet olivat osa suurempaa visiota: haluttiin luoda paikkoja, joissa työläinen ja virkamies voisivat kohdata saman lumihangessa. Herttoniemen rinne on toiminut vuosikymmeniä eräänlaisena sosiaalisena tasaajana. Täällä on opeteltu ensimmäiset laskut, täällä on koettu ensimmäiset kaatumiset ja täällä on vietetty lukemattomia perjantai-iltapäiviä. Se on ollut osa sitä kasvavaa tietoisuutta, että kaupunki ei ole vain asuintaloja, vaan se tarvitsee myös tilaa hengittää ja liikkua.
Ja tässä kohtaa tulee se juttu, josta harva puhuu. On sanottu, että näiden rinteiden alla, syvällä maaperässä, lepää kaupungin hiljaisia salaisuuksia. Täällä on kulkenut vanhoja teitä ja kenties vielä vanhempia rajoja, jotka jakoivat maata kauan ennen kuin ensimmäistäkään hiihtohissi pystytettiin. Jotkut paikalliset kertovat, että lumipeitteen alla uinuu muistoja ajasta, jolloin täällä kuljettiin vain hevosilla ja reillä. Onko täällä ollut salaisia polkuja tai kätkettyjä varastoja? Ehkä. Mutta suurin myytti on ehkä se, että jokainen, joka on kerran laskenut täältä alas, jättää rinteeseen palasen itsestään. Sanotaan, että jos kuuntelee tarkasti pakkasyönä, voi kuulla menneiden vuosikymmenten naurua ja huutoja, jotka ovat jääneet loukkuun lumen ja jään väliin.
Joten, kun te nyt lähdette laskemaan tai hiihtämään, älkää vain katsoko lunta. Katsokaa sitä, mitä tämä rinne edustaa. Se on linkki menneen ja nykyisyyden välillä, pieni palanen erämaata keskellä suurkaupunkia. Haastan teidät tuntemaan sen historian jalkojenne alla. Olipa kyseessä sitten vauhdikas syöksy tai rauhallinen liuku, muistakaa, että olette osa tätä jatkumoa. Nyt on aika antaa painovoiman hoitaa loput. Ottakaa vauhtia, nauttikaa viimasta ja nähdään alhaalla, siellä missä kaupunki taas ottaa meidät vastaan. Hyvää matkaa alas!
