Hiidenkirnu

(Opas pysähtyy kirnun reunalle, elehtii kädellään syvyyksiin ja laskee äänensä hieman, jotta ryhmä keskittyy.) Katsokaa tätä. Tässä me nyt seisomme, keskellä hiljaista metsää, ja jalkojemme juuressa ammottaa tämä täydellinen, lähes pelottavan symmetrinen syvyys. Tunnetteko te tämän viileyden, joka nousee kirnun pohjalta? Se on kuin maan oma hengitys. Kun katsotte alas tuohon tummaan veteen tai sileisiin kiviseiniin, on helppo unohtaa, missä ajassa me oikeasti liikumme. Tässä paikassa kello ei tikitä sekunneissa, vaan vuosituhansissa. Ilma tuntuu täällä raskaammalta, ehkä siksi, että tämä paikka on nähnyt asioita, joita meidän ihmismielemme on vaikea käsittää. Tervetuloa paikkaan, jossa luonnon raaka voima on jättänyt pysyvän jäljen kallioon. Mutta miten ihmeessä tällainen reikä on syntynyt? Jos mennään historian ja geologian syvään päätyyn, meidän on matkattava kauas taaksepäin, jääkauden loppupuolelle. Kuvitelkaa itsenne tänne kymmenen tuhannen vuoden sitten. Täällä ei ollut metsää, vaan koko maisema oli paksun, kilometrien mittaisen jäämassan peitossa. Kun jää alkoi lopulta sulaa, syntyi valtavia, raivoisia tulvavirtauksia. Vesi ei vain virrannut, se vyöryi eteenpäin valtavalla paineella. Ja juuri tähän kohtaan kalliossa oli pieni halkeama, johon vesi syöksyi sisään. Se ei kuitenkaan tullut yksin, vaan kuljetti mukanaan kiviä ja hiekkaa. Vesi pyöritti näitä kiviä säälimättömällä voimalla, kuin valtava, luonnon oma porakone, joka hioi ja kaiversi kalliota tuhansien vuosien ajan. Se, mitä me nyt katsomme, on siis jääkauden jättämä sormenjälki, todiste siitä, että vesi ja aika voittavat lopulta kovimmankin graniitin. Tietysti ennen kuin tiedämme näistä jäämassoista, ihminen on aina yrittänyt selittää tätä mysteeriä omalla tavallaan. Vanhat tarinat kertovat, että nämä eivät ole luonnon tekoja, vaan Hiiden kirnuja. Hiisi oli suomalaisessa mytologiassa pimeyden ja metsän voima, olento, joka ei noudattanut ihmisten lakeja. Sanottiin, että Hiisi on käyttänyt näitä altaita pyykkipönttöinä tai kenties paikkoina, joihin hän on hienonut ja hionut pahoja suunnitelmiaan. Joissain tarinoissa uskottiin, että kirnu on suora yhteys manalaan, ja jos sinne pudottaa jotain, se katoaa ikuisesti näkymättömiin. On jotain kiehtovaa siinä, miten meidän esi-isämme ovat nähneet tässä muodossa jotain yliluonnollista. Se kertoo siitä kunnioituksesta ja pienestä pelosta, jota ihminen on aina tuntenut luonnon tuntemattomien voimien edessä. Nyt kun katsotte kirnua uudestaan, näettekö te siinä enää vain kiven ja veden jäljen, vai ehkä jotain enemmän? Kannustan teitä kaikkiin pysähtymään hetkeksi, sulkemaan silmänne ja kuuntelemaan. Jos kuuntelette tarkkaan, saattatte melkein kuulla sen muinaisen veden kohinan ja kivien kolinan, joka muovasi tämän paikan. Tämä kirnu muistuttaa meitä siitä, kuinka pieniä me olemme ajan virrassa, mutta samalla siitä, kuinka upeaa on olla osa tätä tarinaa. Kiitos, kun kuljitte tämän matkan kanssani. Nyt jatketaan matkaa, mutta jättäkää osa ajatuksistanne tänne, Hiiden vartioimaan syvyyteen.