Luku 1
*(Opas pysähtyy polun varteen, ottaa rennon asennon ja pyyhkäisee kämmenellään ilmaa, ikään kuin kutsuen ryhmää lähemmäs. Äänensävy on lämmin, kutsuva ja hieman salaperäinen.)*
Katsokaa ympärillenne. Täällä Kulmametsän siimeksessä maailma tuntuu pysähtyvän, eikö vain? Kuunnelkaa, miten kaupungin melu vaimenee ja vaihtuu havupuiden suhinaan ja lintujen puheeseen. Täällä ilma on eri tavalla raikasta, melkein kuin se kantaisi mukanaan muistoja ajalta, jolloin asfalttiviidakko ei ollut vielä vallannut alaa. Tämä ei ole vain metsäkaistale kaupungin reunalla, vaan se on kuin elävä museo, vihreä keidas, joka on onnistunut säilyttämään sielunsa vuosikymmenten saatossa. Kun astumme syvemmälle näiden puiden varjoon, me emme vain kävele luonnossa, vaan me astumme sisään historian kerrostumiin, joissa jokainen sammaloitunut kivi ja kiero puunrunko kantaa mukanaan omaa tarinaansa.
Jos katsomme tätä maisemaa historian silmin, niin huomataan, että tällaiset alueet ovat olleet elintärkeitä kaupunkilaisten selviytymiselle. Ennen tätä nykyistä aikaa, kun ruoka tuli kauppakeskuksen hyllyltä, tällaiset metsät olivat kaupungin keuhkot ja ruokakomeja. Täällä on kulkenut polkuja, joita pitkin on haettu polttopuita talven varalle tai kerätty marjoja ja sieniä, jotka ovat pelastaneet monet perheet niukkuuden keskellä. Voitte kuvitella, miten täällä on liikkunut ihmisiä raskaita kantamuksiaan kanssa, kuraisten saappaiden jättäessä jälkiä maahan. Tämä metsä on nähnyt kaupungin kasvun, rakennusten nousemisen ja sukupolvien vaihtumisen, mutta se on pysynyt tässä, muistuttamassa meitä siitä, mistä olemme tulleet. Se on ollut turvapaikka niille, jotka ovat tarvinneet hengähdystaukoa arjen kiireestä jo kauan ennen kuin stressiä osattiin nimittää sanalla.
Mutta tiedättekö, jokaisessa metsässä on myös jotain, mitä ei kirjoiteta historiankirjoihin. Kulmametsän syvimmillä kolkkauksilla liikkuu tarinoita, jotka ovat siirtyneet korvasta korvaan. Sanotaan, että tiettyjen vanhojen puiden juurakoilla on paikkoja, joissa raja näkyvän ja näkymättömän maailman välillä on ohut. Jotkut vanhat asukkaat kuiskailevat, että täällä on kuljettu salaisia polkuja, joita ei löydy kartalta, ja että metsä itse tietää, kuka on tervetullut ja kuka ei. Ehkä kyse on vain mielikuvituksesta, mutta kun aurinko siivilöityy oksien läpi ja luo pitkiä varjoja maahan, on helppo uskoa, että täällä asuu vielä jotain muinaista. Se on se metsän mystiikka, joka vetää meitä puoleensa, vaikka emme osaisi sanoittaa, mitä se on. Se on tunne siitä, että meitä tarkkaillaan lempeästi puiden takaa.
Nyt kun me olemme kulkeneet tämän pätkän, haluaisin teidän tekevän yhden asian. Pysähtykää hetkeksi, sulkekaa silmänne ja kuuntelkaa. Yrittäkää kuulla se hiljaisuus, joka ei ole täyttä hiljaisuutta, vaan täynnä elämää ja muistoja. Kun avaatte silmänne, katsokaa metsää uudestaan, mutta tällä kertaa tiedostaaan, että olette osa tätä jatkumoa. Toivon, että vietätte täällä vielä hetken rauhassa ja annatte Kulmametsän kertoa teille omat salaisuutensa. Kiitos, kun kuljitte tämän pätkän kanssani, ja nauttikaa nyt tästä maagisesta paikasta.
