Lauttasaaren kesämaja-alueen leikkipaikka

*(Opas pysähtyy leikkipaikalle, ottaa rennon asennon ja katsoo ympärilleen, antaen ryhmän ensin imeä itseensä ympäröivän luonnon ja lasten naurun äänet.)* Katsokaapa ympärillenne. Tuntuu, vai ei, mutta me emme ole vain tavallisella leikkipuistossa, vaan eräänlaisessa aikakapselissa. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja kuunnelkaa. Tuo merituulen humina männyissä ja tuo tietty rauha, joka täällä vallitsee, vaikka olemme keskellä kasvavaa Helsingin kaupunkia. Täällä Lauttasaaren kesämökki-alueella aika tuntuu hidastuvan. Tämä leikkipaikka, tämä pieni luonnonkeidas, on kuin ankkuri, joka pitää meidät kiinni menneisyydessä. Täällä ei ole kyse vain keinuista tai hiekkalaatikoista, vaan siitä tunteesta, kun paljain jaloin astuu sammaleelle ja tuntee, kuinka kaupunki vetäytyy taakseen. Se on se tietty kesämökkien tunnelma: ripaus nostalgiaa, tervattu puu ja lupaus ikuisesta heinäkuusta. Mutta jos katsomme syvemmälle, niin tämä alue kertoo tarinan Helsingin kasvusta ja siitä, miten me olemme suhtautuneet vapaa-aikaan. Noin sata vuotta sitten Lauttasaari ei ollut tätä betonista ja asfalttia, vaan se oli kaupungin takapiha, eräänlainen villi saari. Täällä alkoi syntyä pieniä kesämajojen yhteisöjä, kun kaupunkilaiset kaipasivat pakoon teollistumisen pölyä ja melua. Ihmiset rakensivat pieniä, vaatimattomia mökkejä rannoille ja metsän siimekseen. Tämä leikkipaikka sijaitsee juuri siellä, missä luonto ja ihminen ovat kohdanneet sukupolvien ajan. Ennen kuin täällä oli virallisia leikkivälineitä, lapset leikkivät juuri näillä samoilla kallioilla ja pensaikoissa, rakenten majoja ja kalastellen rannasta. Tämä paikka on säilyttänyt sen alkuperäisen hengen: sen, että lapsen mielikuvitus on kaikkein vahvinta silloin, kun ympäristö on luonnonmukaista ja vapaata. Tämän alueen ympärillä liikkuu myös tiettyjä hiljaisia tarinoita, sellaisia, joita ei löydä virallisista historiankirjoista. Sanotaan, että näiden vanhojen puiden katveessa on vuosikymmenten saatossa jaettu salaisuuksia, joita ei ole koskaan kerrottu kaupungin puolella. On kerrottu, että täällä on ollut salaisia kohtaamispaikkoja ja nuorisoryhmiä, jotka ovat luoneet omat sääntönsä kaukana aikuisten valvovista silmistä. Jotkut sanovat, että metsän siimeksessä asuu vieläkin muistoja niistä ensimmäisistä kesämökkien rakentajista, jotka uskalsivat tulla tänne, kun saari oli vielä todella erämaata. Onko täällä oikeasti jotain mystistä? Ehkäpä se on juuri se tunne, kun huomaa olevansa osa jotain paljon suurempaa ketjua, ja kun tuntuu siltä, että joku on leikkinyt täsmälleen samassa kohdassa sata vuotta sitten. Nyt kun me olemme tässä, haluan haastaa teidät. Älkää vain katsoko tätä paikkaa, vaan tuntekaa se. Menkää kokeilemaan, miltä tuo kaarnainen puunrunko tuntuu tai kuunnelkaa, mitä tuuli kuiskaa noissa oksissa. Mietikää, mitä te itse jättäisitte perinnöksi tälle paikalle, jotta sata vuoden päästä joku muu opas voisi seistä tässä ja kertoa tarinaa teidän ajastanne. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Nyt on aika antaa luonnon puhua ja antaa itsenne vain olla tässä hetkessä. Nauttikaa rauhasta, ennen kuin palaamme takaisin kaupungin sykkeeseen.