Lauttasaaren kirkkopuisto

(Opas pysähtyy puiston keskelle, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmäänsä hymyillen. Hän viittaa kädellään ympäröivää vihreyttä.) Katsokaas ympärillenne. Täällä, keskellä Lauttasaaren kaupunkimelsketta, me ollaan tavallaan omassa kuplassamme. Tuntukaa tätä ilmaa – se on täällä kirkkopuistossa aina hivenen viileämpää, rauhallisempaa, kuin jos me seisottaisiin tuolla Länsiväylän varressa. Täällä tuoksuu kostea multa, vanhat puut ja merisuola, joka kantaa tänne kauempaa rannikolta. On helppo unohtaa, että ollaan Helsingin sydämessä, kun katsoo näitä valtavia puita ja kuulee vain tuulen suhinan ja lintujen kirkunnan. Täällä aika tuntuu hidastuvan. Tämä ei ole vain nurmikkoa ja penkkejä, vaan tämä on Lauttasaaren sielu, paikka jossa luonto ja pyhyys kohtaavat arkisen kaupunkielämän keskellä. Mutta jos me kelaattais tähän kohtaan historiassa taaksepäin, niin tämä maisema näytti aivan erilaiselta. Ennen tätä järjestelmällistä puistoa ja modernia kirkkoa, Lauttasaari oli kalastajien ja maanviljelijöiden saari, eräänlainen erämaa kaupungin vieressä. Täällä on eletty karua elämää meren armoilla. Kun katsotte näitä vanhoja puita, ne ovat nähneet, kuinka saari muuttui hiljalleen maaseudusta urbaaniksi asuinalueeksi. Kirkon rakentaminen tähän kohtaan ei ollut vain uskonnollinen päätös, vaan se oli merkki siitä, että Lauttasaari oli vihdoin löytänyt oman keskipisteensä. Puisto on suunniteltu suojaamaan tätä hiljaisuutta, jotta ihminen voisi vetäytyä maailman hälystä. Historian havina täällä ei kuulu suurissa taisteluissa, vaan se on sitä pientä, arkista ihmiskohtaloita – rukouksia, hautajaisia ja lapsen ensimmäisiä askeleita näillä poluilla. Tiedättekö, tällaisten paikkojen kanssa liittyy aina omia salaisuuksiaan. Vaikka me ei löydetä täältä suuria muumioita tai kulta-aarteita, niin täällä on jotain näkymätöntä. Paikalliset kertovat usein, että tietyissä kulmissa puistoa, erityisesti hämärän tullessa, voi tuntea omituisen rauhan, joka on melkein konkreettista. Sanotaan, että puiston vanhimmat puut toimivat eräänlaisina muistien vartijoina. On kerrottu tarinoita siitä, kuinka saaren vanhat asukkaat tulivat tänne kuiskimaan toiveitaan tuulelle. Se on sellaista kaupunkimyyttiä, mutta kun seisoo tässä yksin sumuisena syysaamuna, on helppo uskoa, että täällä asuu jokin henki, joka pitää huolta siitä, ettei kiire vie meiltä kykyä pysähtyä. Se on sellaista hiljaista magiaa, jota ei löydy oppikirjoista. Nyt kun me ollaan tässä hetki pysähtyneet, haluaisin haastaa teidät tekemään yhden asian. Kävelkää nyt hitaasti tuon polun päässä, mutta tehkää se täydellisessä hiljaisuudessa. Sulkekaa silmänne hetkeksi ja yrittäkää erottaa meren kohina kaupungin huminasta. Koittakaa löytää se kohta, jossa tunnette itsenne pieneksi näiden jättiläismäisten puiden alla. Tämän jälkeen me jatketaan matkaamme, mutta ottakaa tämä rauha mukaan. Lauttasaaren kirkkopuisto ei ole vain kohde kartalla, vaan se on muistutus siitä, että meillä kaikilla on tarve löytää oma pieni pyhättömme keskellä kiirettä. Kiitos kun kuljitte tänään kanssani, olkaa hyvät ja nauttikaa tästä hetkestä.