Lapin aukea

(Opas pysähtyy, kääntyy ryhmän puoleen ja levittää kätensä laajasti ympäröivää maisemaa kohti. Ääni on rauhallinen, mutta siinä on intoa.) Katsokaa tätä. Ottakaa hetki aikaa ja vain kuunnelkaa. Tuota tuulen suhinaa vaivaisen varvussa ja sitä, miten hiljaisuus täällä ei ole koskaan täysin tyhjää, vaan se on täynnä ääniä, joita me kaupunkilaiset emme enää tunnista. Täällä, tällä avoimella Lapin aukealla, aika tuntuu pysähtyneen. Ilma on kirpeää ja puhdasta, ja horisontti vetäytyy niin kauas, että ihminen tuntee itsensä pieneksi, melkein merkityksettömäksi. Mutta juuri tässä pienuudessa on se taika. Me seisomme paikassa, jossa luonto on vielä herra ja me olemme vain vieraita. Tunnukaa se kylmyys iholla ja se valtava tila, joka avautuu edessämme. Tämä ei ole vain maisema, tämä on elävä arkisto. Jos katsotte tarkkaan maastoon, saatte huomata, ettei tämä aukeama ole syntynyt sattumalta. Täällä on kulkenut polkuja tuhansia vuosia. Ennen kuin täällä oli teitä tai rajoja, täällä kulkivat poroja seuraavat ihmiset, jotka lukivat maastoa kuin avointa kirjaa. Mutta jos menemme syvemmälle historiaan, muistamme myös ne raskaat vuodet, kun tämä kaunis erämaa muuttui sodan näyttämöksi. Voitte melkein kuvitella, miten täällä on kolinannut panssarivaunujen telaketjut ja miten sotilaat ovat hakeutuneet suojaan noiden kivenlohkareiden taakse, palellen ja odottaen. Maaperä on imenyt itseensä pelkoa, hikeä ja verta, mutta luonto on hitaasti ja armottomasti peittänyt kaiken alleen. Se on Lapin tapa antaa anteeksi: se kasvattaa sammalen ja kanervan yli jokaisen ihmisen jättämän jäljen, kunnes jäljellä on vain tämä hämmentävä rauha. Mutta tällä aukeamalla on myös puolia, joita ei löydy historiankirjoista. Paikalliset kertovat, että tietyissä kohdissa, kun sumu nousee maasta ja valo taittuu juuri oikeassa kulmassa, voi nähdä asioita, joille ei ole selitystä. On puhuttu näkymättömistä reiteistä, joita pitkin vain harvat pääsevät kulkemaan, ja muinaisten voimien, jotka vartioivat tätä erämaata. Sanotaan, että jos pysähtyy täydelliseen hiljaisuuteen ja kuuntelee sydämellään, voi kuulla kaukaisen laulun tai huudon, joka ei kuulu tähän aikaan. Se on kuin maan oma muisti, joka kuiskaa meille, ettemme ole täällä koskaan yksin. Nämä myytit eivät ole vain tarinoita turisteille, vaan ne ovat tapa kunnioittaa tätä maata, joka on yhtä aikaa lempeä ja täysin armoton. Joten, kun me nyt jatkamme matkaamme, pyydän teitä yhtä asiaa. Älkää vain kävelykö tämän maan yli, vaan tungekaa se sisällenne. Kokeilkaa koskettaa tuota jäkälää, tunkakaa tuuli kasvoillenne ja miettikää, mitä te itse jättäisitte jälkeenne, jos tämä paikka olisi teidän viimeinen turvapaikanne. Lapin aukeama ei anna vastauksia helposti, mutta se pakottaa kysymään oikeita kysymyksiä. Katsokaa vielä kerran taaksenne, ennen kuin lähdemme. Näkyykö siellä joku, vai oliko se vain tuulen leikki? No, mennäänpä, vielä on paljon nähtävää, ja erämaa kutsuu meitä syvemmälle.