Luku 1
(Opas pysähtyy liikuntapuiston keskeiselle paikalle, katsoo ympärilleen ja hymyilee ryhmälle.)
Katsokaa ympärillenne. Täällä me nyt ollaan, Vuosaaren liikuntapuistossa. Ensimmäisellä silmäyksellä tämä näyttää vain modernilta urheilukeskukselta – vihreää nurmea, keltaisia viivoja ja kaupungin jatkuvaa huminaa taustalla. Mutta jos pysähdytte hetkeksi ja suljette silmänne, voitte melkein tuntea sen, mitä täällä on ollut ennen. Tuntukaa tuo merituuli, joka puhaltaa itäisestä suunnasta. Se on sama tuuli, joka on kulkenut näiden rannikoiden yli vuosisatoja. Täällä, missä nyt juostaan ja pelataan, on joskus vallinnut täysin eri maailma. Tämä ei ole vain paikka harrastaa urheilua, vaan se on kerrostuma Helsingin kasvukivestä, jossa luonnon villiys ja kaupungin suunnitelmallisuus kohtaavat.
Jos menemme historian syvään päätyyn, niin muistakaa, että Vuosaari on ollut pitkään Helsingin ”takapiha”, erämaista rannikkoa ja kalastajien koteja. Ennen kuin täällä nousi betonia ja urheilukenttiä, tämä alue oli osa valtavaa itäistä metsä- ja suoaluontoa. 1900-luvun loppupuolella tapahtui kuitenkin jotain mullistavaa. Kaupunki alkoi laajentua, ja Vuosaaren rakentaminen oli yksi Helsingin historian suurimmista kaupunkisuunnittelun projekteista. Täällä ei vain rakennettu taloja, vaan luotiin kokonaan uusi elämäntapa. Liikuntapuisto on osa tätä visiota: ajatusta siitä, että jokaisella kaupunkilaisella on oltava pääsy liikuntaan ja viheralueisiin. Kun katsotte näitä kenttiä, näette itse asiassa 70- ja 80-lukujen utopian kaupungista, jossa terveys, yhteisöllisyys ja moderni arkkitehtuuri kulkivat käsi kädessä. Tämä maa on muokattu, tasattu ja rakennettu, mutta sen alla sykkii yhä vanha, itäinen luonto.
Mutta nyt, täältä löytyy myös jotain, mitä ei kirjoiteta virallisiin esitteisiin. Tarina kertoo, että kun tätä aluetta raivattiin ja muokattiin, täällä kohdattiin muinaisia muistomerkkejä ja merkkejä siitä, että ihminen on liikkunut täällä jo kauan ennen kaupunkisuunnittelijoita. Jotkut sanovat, että tietyissä kohdissa puiston reunoilla, missä metsä vielä kuiskailee, voi tuntea oudon energian. Se on kuin historian kaiku; muisto niistä metsästäjistä ja kalastajista, jotka käyttivät näitä reittejä kulkiessaan saaristosta sisämaahan. Onko täällä kätkettyjä salaisuuksia? Ehkäpä. Mutta mielestäni suurin myytti on se, että tämä on vain urheilualue. Todellisuudessa se on elävä museo siitä, miten ihminen kesyttää luonnon, mutta miten luonto silti jää aina hiipimään takaisin nurmikon rakoihin ja puiden varjoihin.
Joten, kun jatkamme matkaamme, haluan teidät katsomaan tätä paikkaa uudella tavalla. Älkää katsoko vain viivoja ja maaleja, vaan katsokaa sitä tyhjää tilaa niiden välissä. Mietikää, kuka täällä kulki sata vuotta sitten ja mitä he ajattelisivat tästä nykyisestä vilinästä. Historian hienous on siinä, ettei se katoa, vaan se peittyy kerrosten alle. Nyt mennäänpä hieman syvemmälle puiston reunoille, niin katsotaan, löydämmekö meitse jotain sellaista, mitä tavallinen ohikulkija ei huomaa. Seuraatte minua, niin tutustutaan Vuosaaren sieluun.
