Luku 1
*(Opas pysähtyy ryhmän kanssa ryhmäkodin eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo rakennusta hetken ennen kuin kääntyy puhumaan.)*
No niin, hyvät matkailijat, pysähdytäänpä tässä. Katsokaa tätä taloa. Ensimmäistä silmäystystä kun katsoo, tämä saattaa näyttää vain yhdeltä monenlaisen talon joukossa, mutta jos pysähtyy ja kuuntelee, niin näiden seinien sisällä kaikuu koko kaupungin sosiaalinen historia. Tunnukaa tuo ilmassa leijuva tietty nostalgia, sellainen hienoinen kaipuu menneeseen. Täällä Kankarepolun ryhmäkodissa aika on kulkenut eri tahtia kuin muualla kaupungissa. Se on ollut turvasatama, paikka, jossa yksinäisyys on kohdannut yhteisöllisyyden. Täällä ei ole kyse vain tiilistä ja puusta, vaan siitä ihmisvirrasta, joka on kulkenut näistä ovista sisään etsimässä jotain yhteistä, ehkäpä vain kuppi kuumaa kahvia ja juttuseuraa pitkän päivän jälkeen.
Jos menemme historiassa hieman syvemmälle, niin meidän on ymmärrettävä, millainen maailma tämän kodin ympärille rakentui. Kankarepolku ei syntynyt tyhjästä, vaan se oli osa kaupungin kasvukipuja, kun teollistuminen ja kaupungistuminen alkoivat puristaa ihmisiä pienempiin tiloihin. Ryhmäkoti syntyi vastauksena tähän uuteen yksinäisyyteen. Se oli aikansa sosiaalinen kokeilu; ajatus siitä, että ihminen ei voi elää vain omassa kuplassaan, vaan tarvitsee jaetun tilan, yhteisen keittiön ja yhteisen pöydän. Täällä asui työläisiä, eläkeläisiä ja ehkäpä muutama eksyksissä ollut sielu, jotka kaikki löysivät täältä samanlaisen turvan. Se oli paikka, jossa kurinalaisuus ja välittäminen kävivät jatkuvaa vuoropuhelua. Arkkitehtuurissa näkyy se ajan henki, jossa funktionaalisuus oli tärkeintä, mutta sisälle tuotiin lämpöä pitsiliinoilla ja vahvoilla kahvipannuilla.
Mutta tiedättehän te, että jokaisella vanhalla talolla on myös omat salaisuutensa, ne jotka eivät löydy virallisista papereista. Täällä Kankarepolulla on kiertänyt kauan tarina siitä, että talon ullakolla tai kellarin pimeimmissä nurkissa on säilynyt jotain, mitä ei koskaan haluttu kirjata ylös. Jotkut sanovat, että täällä on pidetty salaisia kokouksia aikana, jolloin tiettyjen ajatusten ääneen sanominen oli vaarallista. Myytti kertoo myös tietystä asukkaasta, joka tunsi talon jokaisen kolon ja jonka sanotaan vieläkin vaeltavan käytävillä, varmistaen ettei kukaan jää yksin pimeään. Se ei ole pelottavaa, vaan pikemminkin lohdullista. Se on kuin muisto siitä, että tämä talo ei koskaan todella tyhjene, vaan se kantaa mukanaan kaikkia niitä tuhansia keskusteluja ja naurahduksia, joita täällä on jaettu vuosikymmenten saatossa.
Nyt kun olette tunteneet tämän paikan hengen, kannattaa katsoa vielä kerran noita ikkunoita. Mietikää, mitä kaikkea niiden takana on nähty ja kuultu. Historia ei ole vain päivämääriä kirjassa, vaan se on juuri tällaista: tunnetta, yhteisöllisyyttä ja pientä mystiikkaa. Jääkö teille mielikuva turvapaikasta vai kenties jostain hieman salaperäisemmästä? Joka tapauksessa, Kankarepolun ryhmäkoti muistuttaa meitä siitä, että ihminen tarvitsee aina toisen ihmisen. Mutta nyt, mennäänpä eteenpäin, sillä kaupungin kaduilla odottaa vielä monta muuta tarinaa, jotka kaipaa kertomistaan. Seuratkaa minua.
