Luku 1
*(Opas pysähtyy Rinnekodin eteen, ottaa rennon asennon ja katsoo ryhmää hymyillen. Hän elehtii kädellään rakennuksen julkisivua kohti.)*
Katsokaa nyt tätä näkyä. Tervetuloa Rinnekotiin, Nyyttipuiston sydämeen. Pysähtykää hetkeksi ja tuntekaa tämä ilma – täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin keskustan kiireestä. Huomaatteko, miten puiston vehreys ikään kuin syleilee rakennusta? On jotain pysäyttävää siinä, miten tämä talo seisoo täällä, kuin hiljainen vartija, joka on nähnyt vuosikymmenien vaihtuvan. Kun suljette silmänne, voitte melkein kuulla kaukaiset äänet menneiltä vuosikymmeniltä: kenkien kopinan kivetyksellä ja vaimean puheensorinan. Täällä aika ei juokse, vaan se virtaa hitaasti, melkein kuin se haluaisi kertoa meille jotain, jos vain osaamme kuunnella tarkasti.
Mutta mennäänpä syvemmälle historiaan. Rinnekoti ei ole vain rakennus, vaan se on peili siitä, miten meidän yhteiskuntamme ja kaupunkikuvamme ovat muuttuneet. Kun tämä koti nousi, se edusti uutta aikaa – pyrkimystä yhdistää hoiva, asuminen ja luonto. Se rakennettiin aikana, jolloin uskottiin vahvasti siihen, että ympäristöllä on merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Siksi se sijoitettiin juuri tänne Nyyttipuistoon, missä valo ja ilma ovat puhtaampia. Arkkitehtuurissa näkyy tuo aikakauden arvokkuus; se ei ole pröystäilevää, vaan rehellistä ja käytännöllistä, mutta silti lämminhenkistä. Täällä on asunut ja työskennellyt ihmisiä, joiden elämäntarinat ovat kietoutuneet näihin seiniin. Jokainen käytävä ja jokainen ikkuna on todistaja tuhansista arkisista hetkistä, pienistä iloista ja suurista suruista, jotka ovat muovanneet tämän paikan sielua. Se on ollut turvasatama monelle, paikka, jossa on haettu rauhaa kaupungin kohinasta.
Kuitenkin, jokaisella vanhalla talolla on myös omat salaisuutensa, ja Rinnekoti ei ole tässä poikkeus. Paikallisten keskuudessa on vuosien saatossa liikkunut tarinoita kellareista ja ullakoilta, joita ei ole merkitty mihinkään viralliseen pohjapiirustukseen. Sanotaan, että rakennuksen syvissä rakenteissa on huoneita, jotka on unohdettu tai tarkoituksella suljettu. Jotkut vannovat kuulleensa yöllä vaimeita askelia käytävissä, vaikka talo olisi tyhjä. Onko kyse vain vanhan talon narinasta ja mielikuvituksesta, vai onko täällä jokin näkymätön läsnäolo? Ehkäpä se on vain muistojen kaiku, jotka kieltäytyvät poistumasta. Nyyttipuiston varjoisilla poluilla kuiskaillaan edelleen, että Rinnekoti muistaa kaiken, mitä sen seinien sisällä on sanottu, ja että tietyissä kulmissa voi tuntea selkäpiissään, ettei ole yksin.
Katsokaa vielä kerran tätä rakennusta ennen kuin jatkamme matkaamme. Se muistuttaa meitä siitä, että kaupunki ei koostu vain betonista ja asfaltista, vaan tunteista ja yhteisistä kokemuksista. Rinnekoti on osa meidän yhteistä muistiamme, silta menneen ja nykyisyyden välillä. Toivon, että kun kuljemme nyt eteenpäin, kannatte mukananne tätä tunnetta rauhasta ja kunnioituksesta niitä kohtaan, jotka täällä ennen meitä asuivat. Olkaa hyvä ja seuraatte minua, suunnataan seuraavaksi puiston läpi, mutta kääntäkää vielä kerran kasvonnene tähän taloon – ehkä se antaa teille vielä yhden pienen vihjeen salaisuuksistaan.
