Luku 1
Tervetuloa mukaan. Ottakaa hetki aikaa ja vain hengittäkää. Kuulkaa, miten kaupungin kohina vaimenee, kun astumme täällä Herttoniemen aluepuistossa syvemmälle lehvään. Täällä, veden ja metsän rajapinnassa, ilma tuntuu erilaiselta – se on kosteampaa, tuoksuu tervalta ja mätänevältä puulta, aivan kuten vanha rannikko aina tuoksuu. Katsokaa ympärillenne. Nämä polut, jotka näyttävät niin viattomilta, ovat oikeastaan kerrostumia. Me emme kulje vain metsässä, vaan me kuljemme historian päällä. Täällä luonto on ottanut takaisin alueita, jotka kerran kuuluivat ihmiselle, ja se on tehnyt sen lempeästi, kietomalla menneisyyden syleilyynsä. Tervetuloa paikkaan, jossa Helsingin urbaani syke ja villi rannikkoluonto kohtaavat ja kuiskailevat meille tarinoitaan.
Mutta mennäänpä nyt syvemmälle. Jos suljetta silmänne, voitte melkein kuulla menneiden vuosikymmenten äänet. Tämä alue ei ole aina ollut vain rauhallinen ulkoilupuisto. Herttoniemi oli aikoinaan työläisten, kalastajien ja pienten tilojen maailma. Täällä rannat olivat täynnä elämää, ja merenranta oli elintärkeä väylä kaupankäyntiin ja toimeentuloon. Kun kaupunki alkoi laajentua ja teollisuus vyöryä eteenpäin, alueen luonne muuttui. Täällä on nähty raskasta työtä ja kovaa arkea, mutta samalla luonto on ollut ihmisen hengähdyspaikka. Aluepuiston nykyinen vehreys on itse asiassa muistutus siitä, miten kaupunki on muovannut itseään. Monet näistä rannoista ovat olleet osa suurempia tontteja tai teollisuuden tukikohtia, mutta nyt ne palvelevat meitä kaikkia. On kiehtovaa ajatella, että jokainen askel, jonka otamme näillä pehmeillä sammalilla, on ehkä askel jonkun vanhan pihapiirin tai unohdetun työpisteen päällä.
Tämän puiston uumeniin on kuitenkin kätketty jotain, mitä ei heti huomaa. Siellä missä metsä tihentyy ja polku kaartaa yllättäen, asuu alueen salaisuus. Paikalliset kertovat, että täällä on kuljitettu tavaroita ja kenties jotain sellaista, mitä ei haluttu virallisiin kirjanpitoihin merkitä. On puhuttu salaisista poluista, jotka yhdistivät rannikon syrjäisimmät kolot kaupungin sykkeeseen. Onko täällä vaellettu salaa rakastuneet vai onko täällä piilotettu jotain sota-ajan jäänteitä? Myytti kertoo, että luonto itsessään toimii täällä vartijana; se kätkee alleen raunioita ja vanhoja rakenteita, jotka eivät halua tulla löydetyiksi. Kun katsotte noita vanhoja, vääntyneitä puita, ne näyttävät melkein vartioivan jotain näkymätöntä. Ehkäpä tämä puisto onkin yksi Helsingin suurimmista ulkoilmamuseoista, jossa näyttelyesineet on peitetty vihreällä sammaleella.
Joten, kun jatkatte matkaanne täällä puistossa, älkää vain kävelkö. Pysähtykää. Koskettakaa karkeaa kaarnaa ja katsokaa, miten vesi liplattaa rantaan. Mietikää, kuka on seissyt täsmälleen tässä samassa kohdassa sata vuotta sitten ja mitä hän on nähnyt. Tämä aluepuisto on lahja meille kaikille – se on hiljainen muistutus siitä, että vaikka rakentaisimme kuinka paljon betonia ja asfalttia, luonto ja historia löytävät aina tiensä takaisin. Toivon, että vietätte täällä hetken omassa rauhassanne ja annatte puiston kertoa teille omat salaisuutensa. Kiitos, että kuljitte kanssani tämän pienen aikamatkan läpi. Nauttikaa nyt metsän rauhasta.
