Parkvilla

(Opas pysähtyy Parkvillan eteen, ottaa rennosti asennon ja katsoo ryhmäämme hymyillen. Hän viittaa kädellään rakennusta kohti.) Katsokaa tätä näkyä. Hengittäkääpä hetki sisään – tunnetteko tekin sen? Täällä ilmassa on jotain sellaista, mitä ei löydä kaupungin kiireisimmiltä kaduilta. Se on sekoitus vanhaa puuta, kosteaa sammalta ja sellaista hiljaisuutta, joka tuntuu melkein painavalta. Tervetuloa Parkvillaan. Kun katsotte noita rapistuneita julkisivuja ja villiintyneitä puutarhoja, älkää nähneet vain vanhaa taloa, vaan aikakoneen. Täällä aika ei kulje suoraan, vaan se kiertää kehää. Tässä paikassa jokainen halkeama seinässä ja jokainen nariseva askel kertoo tarinaa ihmisistä, jotka rakastivat, kärsivät ja lopulta jättivät tämän kaiken taakseen. Me emme ole vain vierailulla nähtävyydessä, vaan me astumme sisään johonkin, mikä on pysähtynyt odottamaan meitä. Jos mennään historian syvään päätyyn, niin Parkvilla ei syntynyt vain asunnoksi, vaan se oli aikansa statussymboli. Kun se rakennettiin, se edusti uutta aikaa, teollistumisen tuomaa varallisuutta ja sellaista hienostuneisuutta, jota vain harvoilla oli varaa ylläpitää. Kuvitelkaa nyt ne illat, jolloin kynttilät paloivat myöhään, salongit olivat täynnä silkkiä ja samettia, ja ilmassa leijui kalliin tupakan ja ranskalaisen parfyymin tuoksu. Täällä tehtiin päätöksiä, jotka vaikuttivat koko kaupungin kehitykseen. Mutta kuten usein käy, loisto on vain väliaikaista. Vuosikymmenten saatossa talo näki valtavaihteluita, perintöriitoja ja lopulta hitaan rapistumisen. Se, mikä oli kerran kaupungin kirkkain tähti, jäi vähitellen varjoihin, kun maailma ympärillä muuttui ja uudet trendit syrjäyttivät tämän vanhan maailman eleganssin. Se on oppikirjaesimerkki siitä, miten valta ja varallisuus virtaavat kuin vesi: ne tulevat ja menevät, mutta rakennukset jäävät todistamaan kaiken. Mutta tiedättehän te, että jokaisella tällaisella talolla on myös puolensa, jota ei kirjoiteta virallisiin historiankirjoihin. Parkvillan ympärille on vuosien saatossa kasvanut mystiikka, jota paikalliset kuiskailevat edelleen. Sanotaan, että talon syvimmät kellarit ja lukitut ullakkohuoneet kätkevät sisäänsä salaisuuksia, joita ei koskaan haluttu paljastaa. Jotkut kertovat kadonneista kirjeistä, jotka paljastaisivat suvun synkkiä salaisuuksia, toiset taas vannovat kuulleensa yöllä vaimeaa musiikkia huoneista, joissa ei ole ollut huonekaluja vuosikymmeniin. Onko kyse vain mielikuvituksesta vai onko talolla oma tahto? Minä olen historian harrastaja ja uskon faktoihin, mutta täällä, näiden seinien välissä, on vaikea olla kyseenalaistamatta sitä, että jotkut tunteet ja tapahtumat jättävät jälkensä itse materiaan. Talo ei ole vain kiviä ja puuta, vaan se on muistojen arkisto. Nyt me lähdemme tutkimaan näitä käytäviä tarkemmin. Kun kuljemme, pyydän teitä tekemään yhden asian: älkää vain katsoko, vaan kuunnelkaa. Kuunnelkaa, mitä tuuli kuiskaa räystäiden alla ja miltä tuntuu koskettaa seinää, joka on nähnyt sata vuotta ihmiskohtaloita. Parkvilla ei anna kaikkia vastauksiaan heti, vaan se vaatii kärsivällisyyttä ja avointa mieltä. Seuraatte minua, niin menemme katsomaan sitä kuuluisaa kirjastoa, jossa sanotaan olevan talon sydän. Olkaa varovaisia askelluksenne kanssa, sillä täällä lattiat ovat yhtä hauraana kuin ne muistot, joita me olemme tulleet etsimään. Tervetuloa menneisyyteen.