Viron vapaussodassa kaatuneiden ensimmäisten suomalaisten vapaaehtoisten muistomerkki

*(Opas pysähtyy muistomerkin eteen, katsoo hetken hiljaa kiveä ja kääntyy sitten ryhmään päin. Äänensävy on rauhallinen, mutta painokas.)* Katsokaa tätä paikkaa. Täällä, keskellä nykypäivän kiirettä, on kohta, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Kun seisotte tässä, yritäkää hetken unohtaa autojen äänet ja kaupungin häly. Kuvitelkaa itsenneteenne yli sata vuotta sitten. On kylmä, kostea viima, joka puree kasvoihin, ja ilmassa leijuu vielä kaukaisen tykistön jyske. Tässä kohdassa maa ei ole vain maata, vaan se on kastunut nuorten miesten verellä, jotka tulivat kaukaa kotoaan, meren takaa, taistelemaan asialla, jota he pitivät pyhimpänä mahdollisena. Tämä muistomerkki ei ole vain kiveä ja pronssia, vaan se on hiljainen huuto ja kiitollisuuden osoitus niille, jotka eivät koskaan palanneet kotiin. Mennään nyt syvemmälle siihen, miksi he olivat täällä. Vuosi oli 1919, ja maailma oli vielä sekaisin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Viro taisteli itsenäisyydestään bolševikkeja vastaan, ja suomalaisille tämä ei ollut vain naapurimaan sota, vaan se oli osa omaa selviytymistaistelua. Suomessa oli tuhansia nuoria miehiä, jotka eivät kyenneet pysymään kotona, kun veljekset yli meren olivat vaarassa. He olivat vapaaehtoisia – pojista, jotka jättivät tilansa, perheensä ja rakkaansa. He eivät olleet ammattisotilaita, vaan idealisteja, joita ajoi eteenpäin vahva sukulaisuuden tunne ja yhteinen kieli. Nämä ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoiset heittäytyivät taisteluun raivokkaalla energialla, mutta sodan todellisuus oli julma. He kohtasivat ylivoimaisen vihollisen ja ankarat olosuhteet, ja monet heistä kaatuivat jo ensimmäisten viikkojen aikana. Tämä muistomerkki on pystytetty juuri heille, niille ensimmäisille, jotka raivasivat tien ja maksoivat hinnan korkeimmalla mahdollisella tavalla. Tiedättekö, jokaisen tällaisen kiven takana on salaisuus, jota ei aina kirjoiteta historiankirjoihin. Moni ajattelee, että kyse oli vain strategisesta sotilasoperaatiosta, mutta todellisuus oli paljon henkilökohtaisempaa. Tarinoiden mukaan moni vapaaehtoinen lähti salaa, hiipimällä yöllä kotoaan, jotta vanhemmat eivät ehtisi estää heitä. He kuljettivat mukanaan pieniä esineitä – kirjeitä, valokuvia tai ehkä pienen palan suomalaista maata taskussaan. Myytti kertoo, että heidän rohkeutensa ei kertonut pelottomuudesta, vaan siitä, että he pelkäsivät enemmän maailmaa, jossa virolaiset ja suomalaiset eivät olisi olleet vapaita. On sanottu, että täällä, missä he kaatuivat, vallitsi hetkellinen, lähes epätodellinen hiljaisuus, kun kumpienkin maiden sotilaat tajusivat, että he taistelivat samasta asiasta: oikeudesta päättää omasta kohtalostaan. Kun me nyt lähdemme täältä eteenpäin, pyydän teitä miettimään yhtä asiaa. Mitä me tänään pidämme itsestäänselvyytenä – rauhan, avoimet rajat ja vapauden – joku muu on joutunut ostamaan omalla hengellään. Tämä muistomerkki ei ole vain historian oppitunti, vaan se on muistutus siitä, että solidaarisuus ei ole vain sana, vaan teko, joka voi viedä ihmisen kauas kotoaan ja jättää hänet tuntemattomaan maahan. Pysähdykää vielä hetkeksi, antakaa ajatusten levätä ja kunnioittakaa näitä nuoria miehiä. He tekivät valintansa, ja meidän tehtävämme on vain muistaa, että he olivat täällä. Mennäänpä nyt eteenpäin, mutta pidetään tämä tunnelma mukanamme.