Kuuntele opastus
Tervetuloa, hyvät ystävät. pysähtykää hetkeksi. Kun katsotte tätä muistomerkkiä, älkää näkikö vain kiveä ja kirjaimia, vaan tungekaa mielessänne itsenneteenne sata vuotta taaksepäin. Kuvitelkaa ympärillenne syvä, kostea virolainen metsä, jossa ilmassa tuoksuu havunneulaset ja märkä multa. On talvi, vuosi 1919. Kaikkialla on hiljaista, mutta se on sellaista raskasta hiljaisuutta, joka vallitsee vain taistelun jälkeen. Se on se hetki, kun adrenaliini laskee ja jäljelle jää vain kylmyys ja kysymys: miksi me olemme täällä? Täällä, vieraalla maalla, on lepäämässä nuoria miehiä, jotka lähtivät kotoaan Suomesta ei siksi, että heillä olisi ollut määräys, vaan siksi, että heillä oli visio vapaudesta.
Mennään nyt hieman syvemmälle historiaan, jotta ymmärrätte tämän paikan painoarvon. Viron vapaussota oli aikaa, jolloin maailmankartta piirrettiin uusiksi ensimmäisen maailmansodan raunioilla. Nuoret suomalaiset, monet vielä lähes lapsia, lähtivät vapaaehtoisina auttamaan virolaisia taistelussa bolševikkejä vastaan. Tämä ei ollut vain sotilaallista apua, vaan kyse oli veljeydestä. Suomi oli juuri itsenäistynyt, ja pelko siitä, että punainen vyöry pyyhkisi koko Pohjoismaen, oli konkreettinen. Nämä ensimmäiset vapaaehtoiset, jotka tähän muistomerkkiin on kunnioitettu, olivat niitä, jotka uskalsivat astua tuntemattomaan. He taistelivat kuraisten kelojen ja jäätävien tuulien keskellä, usein huonosti varustettuina, mutta valtavalla convictionilla. He eivät taistelleet vain Viron maaperästä, vaan he taistelivat samalla suomalaisen itsenäisyyden turvaamiseksi. He ymmärsivät, että jos Viro murenee, Suomi on seuraava.
Tässä kohtaa tarinassa on kuitenkin jotain, mitä oppaiden kirjat eivät aina kerro. Tähän paikkaan liittyy tietynlaista hiljaista myyttiä. Sanotaan, että näiden nuorten miesten välillä vallitsi sellainen side, jota ei voi selittää siviilielämässä. He olivat "kadonneita poikia", jotka löysivät toisistaan kodin keskellä kaaosta. Kerrotaan, että monet heistä kirjoittivat kotiin kirjeitä, joissa he eivät puhuneet sodasta, vaan kaipauksesta ja siitä, miltä kotimaalle tuntui haisunsa. Tämän muistomerkin ympärille on vuosikymmenten saatossa kertynyt kerros lähes hartaudellista hiljaisuutta. Se ei ole vain sotamuistomerkki, vaan se on symboli siitä uhrautuvuudesta, joka tuntuu nykyään melkein vieraalta käsitteeltä. Se muistuttaa meitä siitä, että vapaus ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys, vaan se on ostettu nuoruudella ja verellä, usein kaukana kotoa.
Kun me nyt jatkamme matkaamme, pyytäisin teitä viemään tämän hetken mukananne. Katsokaa vielä kerran noita nimiä ja miettikää, kuka he olisivat olleet, jos he olisivat palanneet kotiin. Ehkäpä heistä olisi tullut maanviljelijöitä, opettajia tai isoisiä. He jäivät tänne, mutta heidän perintönsä elää siinä, että voimme tänään kävellä näillä teillä vapaana ja rauhanomaisesti. Tämä kivi on ankkuri, joka pitää meidät kiinni historiassa, jotta emme unohtaisi, mistä olemme tulleet. Kiitos, kun pysähtyitte kunnioittamaan näitä nuoria miehiä. Nyt suunnataan eteenpäin, mutta pidetään tämä hiljainen hetki mielessä.