Kuuntele opastus
(Opas pysähtyy, ottaa rennon asennon ja pyyhkii kämmenellään näkymää. Hän puhuu rauhallisesti, mutta intohimolla, välillä elehtien ympärillä olevan luonnon suuntaan.)
Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykää hetkeksi ja vain kuunnelkaa. Kuulkaa, miten tuuli humisee näissä puissa ja miten kaupungin häly vaimenee, kun astumme tänne Muukalaispuistoon. Täällä on jotain sellaista, mitä ei löydä keskustaojen kiireestä – eräänlaista pysähtynyttä aikaa. Katsokaa ympärillenne; nämä vanhat puut, tuo sammalen peittämä maa ja valon leikki lehtien läpi luovat lähes pyhän tunnelman. On kuin astuttaisiin portaaliksi menneisyyteen. Täällä luonto ei ole vain koristus, vaan se on todistaja. Se on nähnyt sukupolvien vaihtuvan, kaupungin kasvavan ja ihmisten tulevan ja menevän. Täällä me emme ole vain vierailijoita, vaan meistä jokaisesta tulee hetkeksi osa tätä hiljaista, vihreää jatkumoa.
Mutta jos katsomme pintaa syvemmälle, niin täällä on kerroksia, joita ei ensisilmäyksellä näe. Muukalaispuisto ei syntynyt sattumalta, vaan se on jäänne ajalta, jolloin kaupungin rajat olivat vielä kaukana ja täällä vallitsi villimpi luonto. Historiallisesti tämä alue on ollut risteyskohta, paikka, jossa eri maailmat ovat kohdanneet. Ennen kuin täällä oli puisto, täällä kulki polkuja, joita pitkin kulkivat ihmiset, jotka eivät kuuluneet mihinkään tiettyyn kylään tai seurakuntaan – juuri siitä tulee nimi Muukalaispuisto. Se on ollut turvapaikka niille, jotka olivat matkalla jonnekin muualle, tai niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi. Voitte kuvitella, miten täällä on istuttu nuotioiden ääressä, vaihdettu uutisia kaukaisista maista ja suunniteltu tulevaisuutta aikana, jolloin maailma oli vielä suuri ja täynnä mysteereitä. Täällä on kahlittu kovaa työtä ja hiljaista odotusta.
Ja sitten meillä on puiston salaisuudet. Paikallisten keskuudessa on aina kiertänyt tarinoita, että puiston syvimmät kolot eivät ole vain maastoa, vaan niihin on kätketty jotain. Jotkut sanovat, että täällä on vanhoja raunioita, jotka on kasvanut kiinni juuristoihin, ja toiset taas kuiskaavat, että tietyissä kohdissa puistoa aika käyttäytyy eri tavalla. On sanottu, että jos pysähtyy täysin hiljaiseksi ja sulkee silmänsä, voi kuulla kaukaa kaikuvat askeleet niiltä muukalaisilta, jotka täällä kerran lepäsivät. Se on tietysti enemmän myyttiä kuin faktaa, mutta eikö juuri se tee paikasta elävän? Se, että luonto pystyy säilyttämään muistoja, vaikka ihmiset olisivat jo unohtaneet nimet ja kasvot. Täällä mystiikka ja todellisuus kietoutuvat yhteen kuin nuo vanhat köynnökset puunrunkoihin.
Nyt, kun olemme tunteneet tämän paikan hengen, haluan teidät katsomaan vielä kerran tuota eteenpäin häämöttävää polkua. Se kutsuu meitä syvemmälle, kohti puiston sydäntä. Mutta ennen kuin jatkamme, kysykää itseltänne: kuka teistä on tänään se muukalainen, joka etsii jotain uutta? Anna tämän puiston rauhan laskeutua ylleen ja anna uteliaisuuden ohjata. Astukaa rohkeasti eteenpäin, mutta tehkää se kunnioittaen tätä hiljaisuutta. Mennäänpä katsomaan, mitä muita tarinoita nämä puut meille vielä kertovat. Seuraatte minua.