Pahaluoman luonnonsuojelualue

Tervetuloa, hyvät ystävät. Pysähtykääpä hetkeksi tähän kohtaan, sulkekaa silmänne ja hengittäkää syvään. Tuntekaa tuo havupuiden raikas, pikantti tuoksu ja kostean sammaleen pehmeä aromi, joka nousee jalkojemme alta. Olemme astuneet sisään Pahaluoman luonnonsuojelualueelle, paikkaan, jossa aika tuntuu hidastavan kulkuaan. Kymmenen opasvuoteni aikana olen oppinut, että tietyt maastonkohdat kantavat mukanaan aivan erityistä energiaa, ja Pahaluoma on juuri sellainen. Kuuntelepa – tuo hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan se on täynnä elämää. Puro solisee hiljaa uomassaan, ja vanhan kuusen oksalla saattaa korppi tarkkailla meitä vaitonaisena. Pahaluoma ei ole vain luontokohde, se on elävä aikakone, joka kutsuu meidät pysähtymään ja kuuntelemaan menneisyyden kuiskauksia. Pahaluoma. Nimi saattaa kuulostaa ensi kuulemalta hieman kolkolta tai luotaantyöntävältä, mutta historioitsijana minua kiehtoo se, miten esivanhempamme nimesivät maastoa. Suomalaisessa paikannimistössä sana luoma tarkoittaa pientä, meanderoivaa puroa tai notkelmaa. Mutta miksi ihmeessä juuri tämä paikka sai etuliitteen paha? Satoja vuosia sitten maasto täällä oli arvaamatonta ja vaikeakulkuista. Suot olivat syviä, ja puro tulvi keväisin peittäen kulkureitit. Kaskenpolttajille ja tervansoutajille tämä alue oli haastava raivattava, ja siksi se sai maineen pahana maana. Mutta samalle tämä tiheä ja hankala metsä oli elämänlanka. Historian hämärässä, esimerkiksi isovihan raskaina aikoina 1700-luvun alussa, kun miehitysjoukot kulkeutuivat kylissä, ihmiset pakenivat juuri tänne. Pahaluoman vaikeakulkuiset kankaat ja piilotetut painanteet tarjosivat turvapaikan kokonaisille perheille. Täällä rakennettiin tilapäisiä saunoja ja piilopirttejä, ja metsä ruokki paikkalaisia riistalla sekä marjoilla. Se, mikä oli raivaajalle paha ja kulkijoille raskas, oli hädän hetkellä pelastus ja turvasatama. Jokaiseen syvään metsään liittyy myös tarinoita, joita on kerrottu hämärissä pirtissä iltapuhteella. Kansanperinteessä syvät notkot ja tummavetiset purot olivat aina rajoja tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä. Pahaluoman uskottiin olevan metsänväen ja Tapion valtakunnan ydinaluetta. Vanha paikallinen tarina kertoo, että puron syvänteissä asusti hiisi, joka vartioi metsän rauhaa. Jos kulkija astui alueelle röyhkeästi, huutaen tai luontoa kunnioittamatta, maahiset eksyttivät hänet pyörimään samaa ympyrää tuntikausiksi. Mutta se, joka saapui hiljaa, kumartaen vanhoille pettäjille ja pyytäen lupaa metsänhaltijalta, sai palkinnokseen puhtaan lähdeveden ja turvallisen reitin. Tarina kertoo myös puroon upotetusta aarrellisesta kirstusta, jonka ruotsalainen sotapäällikkö kätki paetessaan. Kirstua ei ole koskaan löydetty, mutta monet sanovat syyssumun aikaan nähneensä puron pinnalla erikoisen, hopeisen hohteen. Ja tässä piileekin Pahaluoman suurin yllätys ja ironia. Juuri se seikka, että alue oli ennen paha ja hyödyntämiskelvoton, koitui lopulta sen pelastukseksi. Kun nykyaikainen metsätalous muokkasi ympäröiviä alueita, tämä vaikea notkelma jätettiin usein rauhaan. Se, mikä teki paikasta ihmiselle haastavan menneisyydessä, mahdollisti sen, että täällä säilyi ainutlaatuinen, koskematon eliölajisto ja vanhat aarnimetsän piirteet. Nimi paha kääntyikin ajan saatossa siunaukseksi. Tänään Pahaluoma on suojeltu keidas, luonnon oma monumentti. Nyt, hyvät ystävät, jatketaan matkaa eteenpäin. Kulkekaa aivan rauhallisesti, askel kerrallaan, ja antakaa Pahaluoman kertoa teille omat salaisuutensa.