Luku 1
(Opas pysähtyy istutusvallien viereen, ottaa rennon asennon ja viittoo ryhmää katsomaan ympärilleen.)
Katsokaapa nyt tätä maisemaa. Pysähdyttäkää hetkeksi askeleenne ja vain hengittäkää. Tuntuuko teistä, kuinka ilma muuttuu tässä kohdassa? Me seisomme nyt paikassa, jossa luonto ja ihmisen kädenjälki ovat kietoutuneet yhteen tavalla, joka on lähes huomaamaton, jos ei tiedä, mitä etsiä. Nämä istutusvallit eivät ole vain kumpuja tai satunnaista maastoa, vaan ne ovat kuin maan alle kirjoitettua historian kirjaa. Täällä Kartanonkaarella aika tuntuu hidastuvan. Kun katsomme näitä pehmeitä muotoja, me emme näe vain vihreyttä, vaan me näemme vuosisatojen takaista visiota, kurinalaisuutta ja halua hallita ympäristöä. On jotain hyvin rauhoittavaa, mutta samalla hieman arvoituksellista siinä, miten nämä valli-rakenteet leikkaavat maisemaa.
Mutta mennäänpä syvemmälle siihen, mitä täällä on oikeasti tapahtunut. Nämä vallit ovat jäänteitä ajalta, jolloin kartanomaisemat eivät olleet vain puistoja, vaan ne olivat valtarakenteita. Kun kartanon omistajat suunnittelivat maiaan, jokaisella istutuksella ja jokaisella maanmuutolla oli tarkka tarkoitus. Nämä istutusvallit palvelivat usein käytännöllisiä tarpeita, kuten tuulensuojia herkkemmille kasveille tai vedenohjausta, mutta ne olivat ennen kaikkea esteettinen statement. Ne loivat tilaan rytmiä ja syvyyttä. Kuvitelkaa nyt tämä paikka satoja vuosia sitten: työkoneita ei ollut, vaan jokainen kuutio multaa on siirretty lihasvoimin, lapioilla ja kottikärryillä. Se on ollut valtava urakka, joka kertoo meille siitä, kuinka paljon vaivaa on nähty vain siksi, että luonto taipuisi ihmisen tahtoon ja loisi täydellisen, harmonisen kokonaisuuden. Tämä on ollut osa suurempaa suunnitelmaa, jossa luonto on kesytetty taiteeksi.
Tämän paikan ympärillä liikkuu tietysti myös omia salaisuuksiaan. Paikalliset tarinat ja historian harrastajien pohdinnat viittaavat siihen, että näiden vallien suojissa on voitu kätkeä asioita, joita ei haluttu näyttää kaikille. Ehkäpä täällä on kasvatettu eksoottisia kasveja, jotka eivät olisi selvinneet Suomen ankarasta talvesta ilman erityistä suojaa, tai ehkä näiden reunojen varjossa on käyty keskusteluja, joiden ei kuulunut kantautua kartanon päärakennukseen asti. On sanottu, että tietyissä kulmissa vallit tuntuvat imevän äänet itseensä, tehden paikasta täydellisen salaisuuksien säilyttämöen. Myytti kertoo, että kun sumu laskeutuu näiden kumpujen ylle, voi melkein kuulla menneiden aikojen puutarhurien askelten kaiun tai tuntea sen hienovaraisen jännityksen, jota kartanon hovissa on koettu.
Nyt kun me olemme tässä, haastan teidät tekemään yhden asian. Älkää vain katsoko näitä vallia kaukaa, vaan menkää lähemmäs. Koskettakaa maaperää, katsokaa, miten sammal ja ruoho peittävät vanhan rakenteen. Yritkää kuvitella itsenne sinne hetkeen, kun tämä kaikki oli uutta ja kiiltävää. Historian mielenkiintoisinta ei ole se, mitä on kirjoitettu kirjoihin, vaan se, mitä me voimme vielä tuntea sormenpäissämme ja nähdä silmillämme tällaisissa paikoissa. Kiitos, että kuljitte tämän pienen historian matkan kanssani. Voitte nyt jatkaa matkaanne ja antaa tämän paikan rauhan kantaa teidät eteenpäin.
